Vuosituhannen viimeisenä päivänä kello kaksitoista Panaman kanava siirtyi Yhdysvalloilta Panaman hallintaan. Panamalaisille päivä oli itsenäisyyden ajan tärkein.

”Minulla on paljon yhdysvaltalaisia ystäviä. Ei minulla sinänsä ole mitään gringoja vastaan”, selittää Panaman parlamentin tekninen sihteeri Yvonne puikkelehtiessamme jeepillä ruuhkaisen Panama Cityn keskustan läpi kohti Kanavakomission rakennusta.

”Mutta sitä minä en hyväksy, että he määräävät täällä, mitä meidän pitää tehdä ja miten meidän tulee elää.”

Matkalla Yvonne kaartaa läheltä Yhdysvaltain armeijan entistä lentotukikohtaa. Rakennukset ammottavat nyt tyhjyyttään, kun Yhdysvaltain armeijan viimeiset rippeet ovat poistuneet asteittain syksyn aikana kanavasopimuksen mukaisesti.

Panaman kanavan Tyynenmeren puoleinen pää ei ole kaukana Panama Cityn Central Avenidan rähjäisistä kortteleista. Ristiriita meluisan ja raunioituneen Panaman vanhan keskustan ja kanava-alueen vehreän ja hyvin hoidetun puistoalueen välillä on huutava.

Kanava-alueen bättre folk

Kokonaisuudessaan 16 kilometrin levyinen ja 80 kilometrin pituinen kanava-alue – Zona de Canal – eli omaa elämäänsä lähes sadan vuoden ajan, ja sen asukkaat eivät Panaman muusta elämästä juuri piitanneet. Voittopuolisesti yhdysvaltalaisista asukkaista muodostui ikään kuin oma kansansa, ja heistä käytettiinkin nimitystä zoñenos.

Kanavakansalla oli omat koulut, sairaalat ja poliisi. Jokaisesta alueella syntyneestä lapsesta tuli automaattisesti Yhdysvaltain kansalainen. Alueelle vuosikymmenien saatossa rakennettu Yhdysvaltain armeijan tärkein sotilastukikohta Amerikan mantereella takasi turvallisen elon, jota Panaman kiihkeätkään poliittiset laineet eivät juuri keinuttaneet.

Osalle tyhjentyneistä rakennuksista on jo keksitty käyttöä. Latinalaisen Amerikan maiden armeijoiden erikoisjoukkojen, kuten esimerkiksi kidutukseen erikoistuneiden sotilaiden, koulutuskeskus Escuela de las Americasista valmistuu piakkoin espanjalaissijoittajien rahoituksella hotelli, ja Allbrookin tukikohdasta muovataan yhdysvaltalaisille eläkeläisille tarkoitettua asuinkompleksia.

Monia yhdysvaltalaisilta jääneitä luksusasuntoja miehittää nyt jo panamalainen yläluokka tai maassa asuva diplomaattikerma. Keskiluokkaisen panamalaisen on turha haaveilla pääsystä uima-altaidein ja puistojen ylelliseen rauhaan yhä tukalammaksi käyvästä Panaman keskustasta.

”En ole koskaan ollut täällä…”

Kanavakomission rakennus loistaa ylväänä ja puhtaanvalkoisena kukkulan laella. William Barrigón, Keski-Amerikan intiaanineuvoston CICA:n puheenjohtaja, huokaisee syvään ja aloittaa epävarmoin askelin nousun kohti komission pääovea.

”En ole koskaan ollut täällä. Vain kanavan hallinnossa työskentelevillä panamalaisilla on ollut pääsy näihin rakennuksiin”, William sanoo lähes kuiskaten. Äänensävy on kuin suoraan repäisty Le Carren Panaman räätälistä.

Pääovella seisoo valkoisissa juhlatamineissa kolme vartijaa. Ystävällisen vastaanoton jälkeen William katselee sisällä entistä epäuskoisemmin ympärilleen. Hän kertoo olleensa viimeksi komission liepeillä 1980-luvulla, mutta silloin hieman toisessa ilmapiirissä. Radikaali opiskelijaliike piti 1960-luvulla alkaneita perinteitä yllä järjestämällä viikottaisia Yhdysvaltain vastaisia mielenosoituksia komission edessä.

”Kovin lähelle emme koskaan päässeet.” Niistä tapaamisista poistuttiin juoksujalkaa joko verissä päin tai silmät kyynelkaasusta turvoksissa.

”Mikä juttu!”, hän tokaisee ulos päästyämme ja kaivaa muovipussista valkoisen baseballhatun, johon on painettu kuva kanavan kuuluisimmasta sulusta Mirafloresista ja teksti ”El canal es nuestro” (kanava on meidän). Kassista jää pilkottamaan katumyyjältä ostettu seinätaulu kenraali Omar Torrijosista sekä käteen sopiva Panaman lippu.

Tipit jäävät saamatta

Panamassa on vaikea törmätä ihmiseen, joka ei ilmaisisi tyytyväisyyttään siitä, että kanava siirtyy viimeinkin Panaman haltuun. Kansallistunne ja vuolas uho Avenida Centralin vaatemyyjällä on samaa luokkaa kuin salsakuningas Rubén Bladesilla juhlan kunniaksi järjestetyssä ilmaiskonsertissa.

Kanavan omistajuuden siirto heikentää kuitenkin monien panamalaisten yhteiskunnallista ja taloudellista asemaa välittömästi. Juhlamieli ei nouse korkealle. Häviäjiin kuuluvat yhdysvaltalaisten palkkaamat puutarhurit, kokit, kotiapulaiset, pyykinpesijät sekä lähialuiden ravintoloitsijat ja kauppiaat.

Närkästyneitä ovat myös taksikuskit ja baarimikot, joille runsaat tipit ovat nyt ainakin toistaiseksi mennyttä aikaa. Yhdysvaltalaisiin turisteihinkaan kun ei tällä haavaa Panamassa juuri tormää.

Kansallisen ilon ja yhteenkuuluvuuden tunteen kääntöpuoli on myös se, että monia huolestuttaa, miten asiat pysyvät kontrollissa tulevaisuudessa. Kenelle kanavan omistus itse asiassa siirtyy ja kuka siitä hyötyy? Muuttuuko itse asiassa mikään?

40 rosvoa jäi vapaalle

Kanava on mitä tuottoisin bisnes, ja panamalaisilla on vuosikymmenien kokemus siitä, miten rikkaus kasaantuu yksiin käsiin ja köyhyys moniin. Panamassa tulot jakautuvat epätasaisemmin kuin ehkä missään muussa Latinalaisen Amerikan maassa.

Kun Yhdysvallat miehitti maan vuonna 1989 ja vangitsi kenraali Manuel Antonio Noriegan, panamalaiset alkoivat kertoa vitsiä siitä, kuinka Ali Baba saatiin koukkuun mutta 40 muuta rosvoa jäi jäljelle. Monet eivät luota hallitukseen vaikka se vakuuttelee, että kanavan hallinto pysyy itsenäisenä ja poliitikkojen kädet puhtaina.

Poliitikkojen vakuutteluja epäilee myös 62-vuotias eläkeläinen Ceferino Lominet, joka on saapunut tuhansien muiden ohella juhlistamaan suurta päivää komission edessä aukeavalle puistikolle. Ceferino katselee nyreissään aitaa, joka erottaa tavallisen rahvaan kutsuvieraille rakennetusta ensiluokkaisesta katsomosta.

”Siellä se eliitti on, he ryöstivat kanaalin meiltä”, hän sanoo kiivaasti ja osoittaa kädellään juhlaportin läpi kulkevia juhla-asuisia maanmiehiään. ”Varkaat!”, hän huutaa, ja jos katse voisi tappaa, olisi eliitti vieläkin vähälukuisempi.

”Miksi me emme pääse komission eteen?” Ceferino kysyy ja vastaa saman tien itse: ”Näin ei olisi tapahtunut Omarin aikana, hän oli kansan puolella. Rikkaat eivät tehneet mitään Noriegan aikana, koska he hyötyivät silloinkin – ja nyt he lisäksi veivät kanavan kansalta.”

Sekasortoa liejussa

Puistoon pystytetyllä suurella näyttöruudulla kello käy. Kun aikaa kanavan keskipäivän luovutukseen on vielä muutamia minuutteja, väkijoukolla on vaikeuksia pysyä nahoissaan. Presidentti Mireya Moscosolle buuataan, ja presidentin puhe hukkuu rytmikkääseen huutoon: ”Omar!, Omar!”.

Kansa laskee sekunteja, ja samalla, kun ilo ja tunteet purkautuvat, vesisade yltyy. Kellotaululla välkkyy 00.00.00, ja kuin kiihkeässä jalkapallo-ottelussa, väki rikkoo portit ja ryntää kutsuvierasalueelle nousten aina komissiorakennuksen ovelle saakka.

Presidentti ja samalla muu kutsuvierasväki poistuu lievässä sekasorrossa liejun keskellä, mutta kohtalaisesti arvokkuutensa säilyttäen. Väkivaltaa ei esiinny, mutta kutsuvierasväen seassa törmää useisiin pelokkaisiin katseisiin. Kansa ottaa sen, minkä Omar heille lupasi, jos ei muuta niin ainakin muutamaksi tunniksi.

Kukkulan valloituksen jälkeen, alhaalla väkijoukon keskellä seisoo myös William Barrigón, läpimärkänä ja kuraisena, mutta onnellisen näköisenä. Kädessään hänellä on Yhdysvaltojen lipusta aikoinaan saksittu ja kokoonharsittu itsenäisen Panaman pienoislippu.

KIMMO LEHTONEN

Yksi maa, yksi lippu

Siitä lähtien kun höyrylaiva s/s Ancon ensimmäisenä laivana kulki kanavan läpi vuonna 1914, Panamasta tuli ennen kaikkea maa kanavan ympärillä – ja samalla käytännossä Yhdysvaltain siirtomaa. Maa ei koskaan ole painanut omaa rahaa, joten ”oma” valuutta balboa esiintyy vain kolikoissa, samanarvoisina ja -kokoisina kuin Yhdysvaltain kolikot.

Panama irtautui ja ”itsenäistyi” Kolumbiasta vuonna 1903. Samalla solmittiin niin kutsuttu Hay-Bunau-Varilla-sopimus, joka antoi Yhdysvaltain hallitukselle oikeudet kanavan rakentamiseen.

Yhdysvallat maksoi ranskalaiselle, jo vararikossa olleelle Compagnie Nouvelle del Canalille 40 miljoonaa dollaria ja hankki siten oikeudet Panaman alueen sydämeen käytännossä panamalaisia konsultoimatta.

Kolumbia ei hyväksynyt sopimusta, mutta sekin asia ratkesi rahalla ja aseilla: itsenäisyyttä tukeneneille kolumbialaisille joukoille maksettiin 100 000 ja Panamaan perustetulle nukkehallitukselle 10 miljoonaa dollaria. Risteilijä U.S.S. Nashville ankkuroitui Colónin edustalle estäen Kolumbian armeijan maihinnousuhaaveet.

Kuusikymmenluvulla panamalaiset alkoivat protestoida voimakkaasti Yhdysvaltain läsnäoloa vastaan. Opiskelijoiden marssi kanava-alueelle johti verisiin yhteenottoihin vuonna 1964, jolloin kanava-alueen poliisit ampuivat kolmattakymmentä opiskelijaa.

Yhdysvaltain ja Panaman suhteet viilenivät, ja samalla panamalaisten kansallistunne kohosi. ”Un solo territorio, una sola bandera” (yksi maa, yksi lippu), vakiintui siitä lähtien kansallismielisten panamalaisten tunnuslauseeksi.

Koko kansan Omar

Maan korruptoituneen poliittisen eliitin vuonna 1968 vallasta syössyt kenraali Omar Torrijos Herrera seurasi Egyptin silloisen johtajan Nasserin esimerkkiä ja vaati kanavan kansallistamista. ”En minä halua päätyä historian kirjoihin, haluan vain päästä kanava-alueelle”, Torrijos kuvasi päämääriään Graham Greenen kirjassa Minä ja kenraali.

Torrijos onnistui solmimaan sopimuksen 1977 presidentti Jimmy Carterin kanssa. Sopimuksen mukaan Yhdysvallat vetää asteittain joukkonsa Panamasta ja koko alue siirtyy Panaman hallintaan keskipäivällä 31.12. 1999. Yhdysvaltain kongressi hyväksyi ja vahvisti sopimuksen vain yhden äänen marginaalilla.

Vuoden 1989 invaasion ja Manuel Antonio Noriegan vangitsemisen jälkeen Panamalla ei ole ollut omaa armeijaa. La Nación -lehden laajan mielipidekyselyn mukaan se onkin kansalaisten suurin huoli muutoksen suhteen. Kyselyssä yli 70 prosenttia panamalaisista olisi halunnut Yhdysvaltojen jäävän maahan turvallisuustakeeksi. Suurin osa kuitenkin luottaa siihen, että panamalaiset ovat kykeneviä turvaamaan kanavan toiminnan.

Omistajuuden siirtoon valmistauduttiinkin huolella ja kanavan 9 000 työntekijästä 98 prosenttia on jo panamalaisia. Vuosikymmenien aikana tehdyt investoinnit ovat mittavia: vuonna 1977 allekirjoitetun sopimuksen jälkeen kanavan ylläpitoon ja modernisointiin on sijoitettu 3,3 miljardia dollaria.

Nykyaikaistaminen jatkuu noin sadan miljoonan vuosittaisella panostuksella aina vuoteen 2005 saakka. Suunnitelmiin kuuluu myös kolmannen väylän rakentaminen laivoille, joille nykyiset portit ovat liian ahtaita.

Muuttuuko mikään?

Vaikka kanava siirtyikin Panaman omistukseen ja tukikohdat lakkautettiin, ei se kuitenkaan tarkoita Yhdysvaltain taloudellisen ja henkisen läsnäolon päättymistä maassa.

Kanavasopimuksen yhteydessä harvemmin mainitaan samassa yhteydessä solmittu Yhdysvaltain ja Panaman välinen niin sanottu puolueettomuussopimus (Neutrality Treaty), joka antaa Yhdysvalloille mahdollisuuden yksipuolisesti päättää interventiosta kanava-alueelle, jos se katsoo kanavan puolueettomuuden ja turvallisuuden olevan uhattuna.