Yrittäessään päästä eroon Milosevicista serbit ovat järjestäneet suuria mielenosoituksia. Palopuheissa, iskulauseissa ja plakaateissa häntä syytetään kaikesta kurjuudesta, jonka kansa on viime aikoina kohdannut. Serbit ovat hyväksyneet länsimaisen median toistuvan propagandan Milosevicin armeijasta ja Milosevicin sodasta. Eräässä mielenosoituksessa ihmiset peittivät kasvonsa pahvinaamareilla, joissa Milosevicin kasvojen ylle oli maalattu punainen viiva. Ironista kyllä, naamarit olivat peräisin ei niin kovinkaan vanhasta kampanjavarastosta, vain kieltomerkit olivat uusia. Kansa kääntää selkänsä johtajalleen ja sankarilleen. Näin nopeasti ja kuvainnollisesti.
Alkuperäiset Milocevic-naamarit olivat yhtä kiihkeästi käytössä Naton pommitusten aikana ja propagandasodan alkuvaiheessa, silloin kun serbit halusivat osoittaa tukensa johtajalleen. Verhoutumalla naamareiden taakse he sanoivat, ettei Milosevic ole yksin Kosovon teurastuksen takana, että jokainen heistä voisi olla Milosevic. Aiemmin Bosniassa se suuri perkele oli Karacic. Se oli Karacic, joka raiskasi naisia ja tappoi siviilejä. Se oli Karacic, joka poltti kyliä ja ajoi ihmiset pois kodeistaan, näin lännen media väitti. Silloinkin Srebrenicassa kaupunkilaiset käyttivät Karacic -naamareita mielenosoituksissaan. He halusivat sanoa, että jos etsitte Karacicia, tässä olen!
***
Kautta historian on usein puhuttu rikoksista ja hirmuteoista, joihin kansojen johtajat ovat syyllistyneet. Tsingiskaanin veriteot, Hitlerin keskitysleirit, Stalinin Joskus on puhuttu maista ikään kuin ne olisivat yhden henkilön omistamia, kuten Maon Kiina!
Onko se todellakin johtaja, joka vie kansan harhateille, aloittaa sodat ja tunkeutuu naapurimaihin? Onko todellakin kansojen johtaja ainoa vastuun kantaja kansan virheistä ja hirmutekoista. Olisiko Hitler voinut yksin muokata kansan mielipidettä, aivopestä heidät tai perustaa keskitysleirit. Leni Riefenstalin ainutlaatuiset Natsi-Saksasta tehdyt valo- ja elokuvat näyttävät hienosti, kuinka liikuttunut Saksan kansa polttaa kirjoja, laulaa arjalaisia lauluja ja marssii täydellisessä järjestyksessä. Sadattuhannet univormuihin pukeutuneet miehet ja naiset tervehtivät Hitleriä sydämellisesti ja hurrasivat hänen puheensa jokaiselle lauseelle. Monet heistä liittyivät armeijaan vapaaehtoisesti.
Muuttuuko ihminen hirviöksi hetkessä, yhden puheen tai vaatteenmuutoksen jälkeen? Jääkö miehen sielu sivuun, kun hän pukeutuu univormuun ja nostaa kiväärin olalleen? En usko.
Mielestäni kysymys on tabusta. Kiellosta puhua ihmismassojen syyllisyydestä, vääryydestä, typeryydestä ja julmuudesta toista ryhmää vastan. Näin keksitään erilainen terminologia kun puhutaan kansojen rikoksista tai virheistä. Jos yksilö tappaa toisen se on murha, jos kansa tappaa toisen kansan, sitä kutsutaan sodaksi, jossa yksilöt saavat kunniamerkit tappamisesta.
Emme halua uskoa tai sanoa ääneen, että kansoillakin on tautinsa ja hulluutensa, ja sitä että tällainen hulluus on paljon tuhoisampi kuin yksilön hulluus ja että siitä on paljon vaikeampi parantua. Olen itsekin ollut sodassa ja ottanut aseen käsiini. Olen nähnyt kun nuoret sotilaat tappavat ja kaatuvat. Mutta me kaikki tiesimme, ettei mikään valta tai komentaja olisi voinut käskeä meitä tappamaan siviilejä tai raiskaamaan vihollisen naisia. Elämän kunnioitus ja oikeudenmukaisuuden vaisto oli lähes kaikissa meissä ehjänä.
***
Johtajat ovat kansojensa tuotteita. Ei johtaja muokkaa kansaa vaan kansa kasvattaa itselleen sopivan johtajan ja nostaa hänet valtaan. Joko demokraattisesti ja vapaaehtoisesti, tai hyväksymällä ja lammastelemalla. Yleensä armeijasta ja poliisista puhutaan kuin elottomasta koneistosta, joka on vallanpitäjän käsissä, mutta he ovat saman kansan poikia ja miehiä, äitiensä kasvatteja.
Miksi sitten on helpompi kaataa vastuu muutaman johtoasemassa olevan niskaan? Koska ongelma on helpompi hoitaa. Ensin diagnoosi: taudin pesäke on löydetty, se on Belgradissa, Jaavassa, Srebrenicassa: Hoito: kirurginen hyökkäys, amputaatio, ja voilá! Kaikki on kunnossa.
Kenties ihmiskunta on yksi ja sama organismi. Kenties olemme yhden kehon soluja, vaikka pidämmekin itseämme niin kovin yksilöllisinä ja ainutlaatuisina. Entä jos koko ruumis sairastuu yhdenkin elimen sairastuessa? Välimme luonnon kanssa ovat jo lähes poikki, parannusta sieltä ei siis voi odottaa. Siksi eloonjääminen, tarkoitan ihmisenä, eikä eläinlajina, riippuu kyvystämme parantua.
Mutta onko tuota moraalista ja oikeudenmukaista ihmistä todella olemassa? Onko sitä ikinä ollut? Vai onko se vain mielikuvituksemme tuote, vain väärä kuva jonka haluamme nähdä itsestämme?
ALEXIS KOUROS