Olen menettänyt uskoni sanaan! Sitä on väärinkäytetty liikaa. Aivan kuten väärennetty seteli on vain paperinsa arvoinen, on väärennetty sana vain puhalluksensa väärti. Sana on kasvanut irralliseksi sisällöstä ja merkityksestä. Siksi kuunteleminen on yhä vaikeampaa ja uskominen lähes mahdotonta.
Onko kyse kysynnästä ja tarjonnasta, mietin. Onko se puhutun ja kirjoitetun sanan runsaus, joka hukuttaa alleen mielen pellot ja tukahduttaa ajatuksen siemenet? Mutta totisesta, vilpittömästä, viisaasta ja aidosta sanasta ja puhujasta on pikemminkin pula, eikö?
Sanan ja tarkoituksen ollessa irrallaan toisista sepittyy helposti valheellisia termejä. Sanotaan ”sotilas”, kun tarkoitetaan murhaajaa ja raiskaajaa. Sanotaan ”rauha”, kun tarkoitetaan alistumista. Sanotaan ”sota”, kun tarkoitetaan aseettomien siviilien joukkosurmaa tai miljoonan dollarin arvoisen ohjuksen kokeilua. Puhutaan poliitikosta tai johtajasta, ei roistosta tai rikollisesta.
Eikä kyseessä on sanojen merkityksen laajentaminen, vaan totuuden peittäminen, sanan väärinkäyttö ja sisällön raiskaaminen.
”Informaatiotulva.” Jälleen ajattelematta sepitetty ja kliseeksi kehittynyt termi, irrallaan totuudesta. Informaatiota se ei taatusti ole, enemmänkin meteliä, häiritsevää sivuääntä, joka peittää puhtaan aallon läpitulon, musiikin kuulemisen. Äänisaastetta, kenties – tai paremminkin, epäinformaatiota. Tur-hien ja käyttökelvottomien ajatusten tai epäajatusten liukuhihna. Sanatulva on myös vääristävä, koska informaatio on ilmakehässä kuin häkä tai savusumu.
Katson päivälehteä joka on niin täynnä mainoksia, että sitä voisi jakaa hyvällä voitolla jopa ilmaiseksi. Sivu toisensa jälkeen kasattu turhuuksia ja pikkumaisuuksia. Pelkkä otsikoidenkin lukeminen on alistumista turhuuteen. Silti monet kaipaavat vielä kevyempää ja tyhjempää julkaisua. Yleisönosastolle kirjoittanut mies valitti, ettei kirjastoista löydy riittävästi iltapäivälehtiä. Eikö olekin niin, että lukutaidottomien lehdet, joissa on runsaasti isoja värikuvia ja vähäinenkin teksti pelkkää juorua, ovat kasvattaneet myyntinsä reilusti yli muiden.
Läpi ajan kestävä sana on onneksi, tai valitettavasti harvinaista. Puheen yhdistäminen aistilliseen kokemukseen, musiikkiin tai rituaaliin, on klassinen keino sen kaivertamiseksi vastahakoisten muistisolujen kivisydämiin. Näin ovat säilyneet Kalevalat ja Kantelettaret, rukoukset ja pyhät kirjoitukset. Toiset on yhdistetty riimitykseen, toiset pelkoon, syyllisyyteen ja toivoon. Kuuluisat ”iini, miini, maini, moo” ovatkin muinaisen kielen numeroita, jotka ovat säilyneet hengissä englantilaisen lastenlorun muodossa, vaikka kieli itse on jo kauan sitten kuollut.
Yksi lauluista jota miljoonat toistavat joka vuosi ympäri maailmaa ajattelematta sen sanoja, on jouluhymniksi kastautunut Jingle Bells. Sen sanoituksen typeryys ja hupsuus ei näytä häiritsevän ketään. Harva todennäköisesti edes miettii sitä. Sama varmasti pätee monen rock- ja pophitin suhteen.
Ne jotka ovat kasvaneet suullisen historian ja kulttuurin miljöössä toisaalta tuntevat täysiverisen sanan arvon. Itse asiassa ei tällainen kasvatuskaan ole välttämätöntä. Riittää jos on edes kerran elämässään ollut aidon puhujan ja harkitun sanan kuulijana. Sanaa tärkeämpää, sanoo iranilainen filosofi, tohtori Shariati, on kuitenkin sanan maantiede. Se, milloin, miksi ja missä se lausutaan ja kuka sen sanoo! Kenties hän ajatteli enemmänkin sanaa historiallisessa ja poliittisessa merkityksessä, mutta myös suullisten perinteiden kasvatit vannoisivat samaa. Kerttu Vuolab, saamelainen kirjailija, kuvaili puheessaan kuinka hänen äitinsä opetti poron anatomiaa tyttärelleen kertomalla hänelle tarinan samalla kun leikkeli ruhoa. Itse muistan aina miten isäni opetti olemaan nöyrä: hän johdatti minut kukkulan laelle ja osoitti lippua. ”Tämä lippu on ollut aina korkealle pystytettynä”, hän sanoi. ”Katso kuinka tuuli on kuluttanut sen. Katso kuinka valon haalistama siitä on tullut. Eikä ilma ole kangasta lujempaa, vai onko? Pysy joskus matalana!”
Tai sen kuinka setäni kuvaili valheen luonnetta: hän pinosi eteeni kourallisen saksanpähkinöitä ja antoi kiven niiden rikkomiseksi. Kun olin kohdannut ensimmäisen onton pähkinän, hän sanoi osoittaen sitä: ”Valhe on tällainen. Kuin tyhjä pähkinä. Päältäpäin se on kuin muut pähkinät, mutta kun avaat sen, sisällä ei ole mitään.”
Kirjoitin, että olen menettänyt uskoni sanaan, mutta rehellisesti sanottuna tilanne on vielä pahempi. Luulen, että olen tullut sille allergiseksi. Niin: kissa-, koira- ja siitepölyallergiat eivät ilmeisesti riittäneet; nyt olen myös hölynpölylle allerginen. Pelkät politiikkojen tyhjät katseet ja liikkuvat suutkin aiheuttavat minulle hengenahdistusta.
ALEXIS KOUROS