Jyväskylän Yliopiston yhteiskuntatieteen professori Pekka Korhosella on valtavirrasta poikkeava näkökulma lapsityövoimasta kehitysmaissa. Hän kehottaa ostamaan lapsityövoimalla tuotettuja tuotteita kehityksen nimissä.
Korhonen istuu tutkijantuolillaan ja puhuu lapsityövoimalla tehtyjen tuotteiden boikotoinnista. Hän ei sinällään kumoa lapsityövoiman vääryyttä, mutta puhuu kehitysmaissa vallitsevista realiteeteista. Ankarat olosuhteet eivät välttämättä tuota vaihtoehtoja toisin kuin hyvinvoivassa lännessä, jossa on vara puhua vaikkapa lasten kouluruokailun tasosta.
Korhonen haluaa tuoda esille boikotointiin liittyvät monimutkaisuudet. Mitkä ovat seuraukset itse kohdemaassa varsinkin työtätekevien lasten osalta? Hän perää myös boikottia kannattavien länsimaisten ihmisten motiiveja ja kysyy kuinka puhtoisia ne itse asiassa ovat?
YK:n työjärjestö ILO:n kokouksessa tuli ilmi, että 40 000 bengalilaista lasta on menettänyt työpaikkansa viiden vuoden aikana boikottien takia. Nämä työttömäksi joutuneet lapset eivät pääse kouluun tai kodin suojaan vaan päätyvät useimmiten kadulle. Tässä valossa näyttää siltä, että boikotoinnilla haettu muutos parempaan heikensi lasten asemaa.
Korhonen kärjistää, että lasten hyvinvoinnin kannalta ”voimme yhtä hyvin vaatia lapsityövoimalla tuotettuja tuotteita.” Korhosen mukaan on sinänsä moraalisesti oikein painostaa ja boikotoida, mutta talouden kehityksen ja lasten aseman kannalta se ei välttämättä johda myönteisiin tuloksiin.
Korhosen mukaan vapaakauppa repii alhaisen kehityksen maissa yhteiskunnan ja talouden rakenteita, mutta monissa maissa se on merkinnyt myös talouden kehittymistä. Esimerkiksi Koreassa kehitys on merkinnyt parempia työ- ja koulutusolosuhteita.
Tällä Korhonen tahtoo sanoa, että usein täytyy odottaa pitkään ennen kuin kehityksen hyvätkin seuraukset näkyvät. Boikotointi ei ainakaan tuo lisää valuuttaa ja hyvinvointia epävarmasti kehittyvään maahan. Siksi boikotoinnin mielekkyyttä kannattaisi miettiä tarkkaan. ”Boikotti on tehokas keino, mutta mitkä ovat sen kaikki seuraukset?” Korhonen kysyy.
Kritisoituani Korhosta pelkän odottelun ja tekemättömyyden kannattamisesta hän vastaa suosivansa sertifikaattijärjestelmää, jossa yhtiö sitoutuu järjestämään lapselle oppisopimuskoulutuksen sekä ottamaan huomioon minimivaateet työturvallisuuden, -ajan ja palkan suhteen.
”Sellaisia tuotteita minä ostaisin, koska näyttää siltä, että nykyisellä väestönkasvulla lapsityövoiman käyttöä ei voi lopettaa”, Korhonen sanoo.
Motiivina valkoisen miehen taakka?
Korhonen on nähnyt boikottivaateiden motiivina pahimmillaan surullisen kuuluisan ”valkoisen miehen taakka” -ajattelun. Hän ei ole maailmanhistoriaa lukiessaan oppinut pitämään arvossa valkoisen puuttumista toisten maiden asioihin.
Toimintatarmo ja muuttamisen pakko on usein korvannut paikallisten olojen tuntemuksen historian eri käänteissä. ”Valkoisen miehen taakkaan” liittyy helposti moraalisen paremmuuden ja itsekohotuksen ajatus, jota hän ei pidä kunniakkaana motiivina. Malesian pääministeri Mohamad Mahathir on todennut, että lapsityövoiman käytön tuomitseva osoittelu on länsimaiden keino pilkata Aasian nousua.
Toisaalta Korhonen pitää boikottivaateita Aasian talouksien kohdalla Yhdysvaltain kauppapoliittisena aseena. Nousevat Aasian taloudet ovat symbolinen ja taloudellinen uhka Yhdysvalloille.
”Tällaisessa tilanteessa joko hallitus tai oppositio nostavat boikottivaateet esille ja muutaman kuukauden kuluttua samat vaatimukset ovat kulkeutuneet tänne”, Korhonen tulkitsee. ”Kylmän sodan aikana kuvia sosialistisen Etiopian nälkäänäkevistä lapsista tuotettiin lyömäaseeksi Neuvostoliittoa vastaan”, Korhonen jatkaa.
Lasten hyvinvointiin liittyvät ongelmat eivät koskaan ole kadonneet minnekään, mutta niiden esille nostamiseen liittyy usein kyseenalaista tarkoituksenmukaisuutta. Vaikka tarkoituksetkin boikotoinnin suhteen olisivat hyviä ja moraalisesti kunnioitettavia, voivat seuraukset olla epätoivottuja. Korhonen painottaa lopuksi realismia ja viileää harkintaa, vaikka epäoikeudenmukainen tilanne olisikin akuutti.
JANNE IMMONEN