”Jos ihmisestä tahtoo tappaa hänen arvokkuutensa ja ainutlaatuisuutensa, tulee hänelle antaa se, mitä hän elääkseen tarvitsee ja jatkaa lahjoittamista. Tällöin avunsaaja muuttuu elättäjänsä orjaksi.”
Näin julistaa Guelwaar, nimihenkilö senegalilaisen Ousmane Sembenen samannimisessä elokuvassa vuodelta 1993. Hän kiertää kylässään varoittamassa kuuntelemiseen haluttomia ihmisiä siitä, miten länsimainen ruoka-apu kaivaa maan heidän yritystensä alta tuottaa ruokaa heille itselleen ja tuhoaa samalla heidän oman arvokkuutensa, siis mahdollisuuden ohjata elämäänsä ja tulevaisuuttaan.
Sembene kuvaa Afrikan — joka selviytyy kuten Guelwaarin protituoitu tytär — ainaisen hyväksikäytön ja taas hylätyksi tulemisen kautta. Myös romaanina 1996 ilmestynyt elokuva havainnollistaa sen, kuinka hallituksen ajama politiikka on kuivuuden ja aavikoitumisen myötävaikuttamana jättänyt Senegalin kuin kolonialismin aikakauteen: voimattomaksi ja riippuvaiseksi ulkopuolisista.
Tarina alkaa Guelwaarin murhasta, joka tapahtui vain päiviä sen jälkeen, kun hän oli polkenut alleen seremonian, jossa edustajia Yhdysvalloista, Ranskasta, Italiasta, Japanista ja Belgiasta kiitettiin niiden lahjoitettua Senegalille varastoittain ruokaa.
Guelwaar oli tuominnut lahjan sanoen: ”Apu ei ratkaise ongelmiamme — kuivuutta, nälänhätää tai sairauksia. Emme voi sallia jonkun toisen yhteiskunnan pitävän meistä huolta… Johtajistamme on tullut kerjäläisiä… Onko tämä se Afrikka, jonka lapsillemme tahdomme ojentaa? Afrikka, joka sanoo vain ’kiitos, kiitos’?”
Oman aikansa todistaja
Sembenen elokuva tuli ensi-iltaansa aikana, jolloin Senegalin johtoporras oli erityisen nöyristelevä. 1990-luvun alussa avunantajamaat olivat uudelleenarvioimassa Senegalin taloudellista tilaa ja harkitsivat valtion listaamista ylöspäin, pois köyhimmästä kategoriasta. Maan presidentti Abdou Diouf kuitenkin aneli kansainvälisiä järjestöjä luopumaan aikeistaan vakuutellen Senegalin todellakin olevan yksi köyhimmistä ja vähiten kehittyneistä valtioista, joka näin siis oli oikeutettu apuun ja velkahelpotuksiin.
Diouf sai tavoittelemansa — Sembenen Guelwaar sen sijaan esityskiellon.
Äskettäisessä haastattelussa Sembene muistutti afrikkalaisia elokuvantekijöitä heidän vastuustaan pysytellä sidoksissa omaan menneisyyteensä. Heidän olisi toimittava ikään kuin oman aikansa todistajina. Huolimatta Sembenen elokuvien historiallisesta suhtautumistavasta, ne silti katsovat kohti tulevaisuutta — Afrikan.
Tarina päättyy sateeseen ja sisaruksiin, lauseisiin, joiden päättäväisyyttä ei ruoka-apu vielä ole tukehduttanut. Poika lausuu: ”En tahdo olla pää anelevalle perheelle.” Sisko vastaa: ”Kieltäydyn olemasta prostituoitu ruokkiakseni omani.”
Huolimatta siitä, että tarina on itse asiassa omistettu ”Afrikan lapsille”, suurin osa senegalilaisista ei ole vielä edes kuullut elokuvasta. Ja vaikka Sembenen esityskielto on nykyisin kumottu, elokuvateatterit Dakarissa näyttävät enimmäkseen amerikkalaisia toimintaelokuvia.
Lähde:
African Agenda/Third World Network Features