Noin neljäkymmentä vuotta sitten Andrew Munyama, 56, värvättiin muutaman muun tonga-miehen kanssa töihin. Heidän tehtävänään oli kaataa puita sekä repiä niitä juurineen maasta suurelta maa-alueelta Zambesi-joen rannalta. Andrew sai tilaisuuden ansaita vähän rahaa. Siksi hän ei niinkään välittänyt tietää, minkä takia häntä ja hänen työtovereitaan työllistävä ja valvova valkoinen mies halusi ”sellaisen valtavan jalkapallokentän”.
Paljon myöhemmin Andrewille valkeni, että hän oli osaltaan mukana eräässä maailman suurimmassa patohankkeessa, joka kaiken lisäksi tulisi suuresti vaikuttamaan hänen ja hänen perheensä elämään. Maa-alueiden raivaaminen Zambesi-joen rannalta oli osa Kariba-padon rakennusohjelmaa, joka pakotti sadat perheet muuttamaan kodeistaan uusille alueille, aloittamaan uuden elämän.
– Ensimmäinen asia, jonka kuulin pienestä kannettavasta radiosta oli se, että ihmisiä oli kuollut heidän vastustaessaan pakkomuuttoa. Kuulimme myöhemmin, että ihmisiä tultaisiin kuljettamaan kuorma-autoilla uuteen paikkaan, Lusituun. Menimme kukin koteihimme ja liityimme matkalaisten joukkoon. Otimme mukaamme kaiken – myös vuohet ja kanat, Andrew muistelee.
Entä mitä hän ja hänen neljä vaimoaan ja 23 lastaan ovat menettäneet tässä muutossa?
– Emme voineet ottaa mukaamme Malendeamme-jumalien palvontaan tarkoitettua pyhäkköä. Näin menetimme hengellisen perintömme. Ennen meillä oli peltoja joen rannoilla ja vihreää maissia vuoden ympäri. Meidät tungettiin tälle pienelle alueelle. Olemme kaataneet kaikki puut, jotta saisimme tilaa viljelyksille. Olemme laiduntaneet liikaa tätä maata. Siitä on tullut yhä tuottamattomampaa. Meillä on ruokaa vain viideksi kuukaudeksi vuodessa. Lopun aikaa punomme ja myymme koreja sekä etsimme töitä sieltä sun täältä, Andrew sanoo.
Mitä mieltä hän on perheensä ja heimoveljiensä karkottamisesta mailtaan?
– Että mitäkö ajattelen? En halua ajatella mitään. Olen täällä vain odottamassa seuraavaa muuttoa. Näyttää nykyisin siltä, että maa kuuluu niille, joilla on rahaa. Täällä meidän seudullamme jotkut kyläläiset ovat saaneet käskyn lähteä, koska joku valkoinen mies on ostanut maan. Aivan kuin neljäkymmentä vuotta sitten. Ne maksavat sinulle surkean korvauksen ja ajavat sinut karulle maalle. Mitä siitä voisi enää ajatella. Sitä vain odottaa, huokaisee Andrew.
Hän kertoo, ettei hänen perheensä ole mitenkään hyötynyt padosta. Hän kertoo, että voimalinjat kulkevat hänen päänsä ylitse, eikä hänellä ole sähköjä. Hän kuulee autojen kulkevan noin 17 kilometrin päässä päätiellä, ja hän tietää, että siellä rikkaat menevät lomaa viettämään patoa reunustaville hiekkarannoille. Hän ei voi sitä tehdä. Hän ei voi edes kalastaa, koska padolle on liian pitkä matka. Zambesinkin lähin kohta on kymmenen kilometrin päässä ja juuri se joen kohta on liian vuolas kalastamiseen.
– Minulle ei mistään padon tuomista eduista ole hyötyä, ilmoittaa Andrew.
Hänen poikansa Thomson on samaa mieltä:
– Me vain odotamme täälla kuin leirissä. On vaikea suunnitella mitään. Olemme kuulleet, että monet ihmiset on pakotettu muuttamaan paikasta toiseen, kun rikkaat valloittavat maat köyhiltä. Me emme ole mitään, koska olemme köyhiä.
Kirjoittaja on Kepan Sambian toimiston tiedotustyöntekijä.