Harva tutkija voi kehuskella saavansa työllään aikaan välitöntä toimintaa. Tanskalaiselta Stine Mikkelseniltä tämä onnistui kertaheitolla, kun hän opiskelujensa lomansa kirjoitti pohjoismaiseen tutkijaseminaariin työpaperin, jossa pohdiskeli valokuvaa etelän ja pohjoisen kommunikaation välineenä.
Veikkaanpa, että muillekin kuin Stinen kommentaattorille, norjalaiselle Hanna Mellemsetherille ja minulle kävi samoin: paperin luettuamme marssimme kaivelemaan kaapin pohjalta vanhoja Afrikka-otoksiamme ja ryhdyimme pohtimaan, minkälaista kuvaa Afrikasta olemme niiden myötä tulleet välittäneeksi.
Stinen omat kokemukset kuvaajana ja kuvien katsojana liittyvät hänen pari vuotta sitten tekemäänsä opintomatkaan Tansaniassa. Asuessaan Sansibarilla sikäläisen perheen vieraana hän huomasi, kuinka tärkeitä kuvat perheestä ja ystävistä olivat tuttavuutta tehtäessä.
— Itä-Afrikassa perhe ei tarkoita samaa asiaa kuin meillä länsimaissa. Jos sansibarilainen menettää yhteyden perheeseensä, on koko hänen identiteettinsä hukassa. Sen vuoksi ensimmäinen asia, mitä sinun vierailulla odotetaan tekevän, on syventyminen perhekuviin. Valokuvat eivät kerro vain perheestä, vaan ennen kaikkea sinusta itsestäsi: kuka sinä olet, kertoo Stine.
1. Kenet otat mukaan perhekuvaan?
Tässä vaiheessa muistan ensimmäisen Senegaliin yli kymmenen vuotta sitten tekemäni matkan ja perheen, jossa asuin.
Ryppyisestä ruskeasta kirjekuoresta löytyvät kahden kuukauden matkan valokuvat suloisena sekasotkuna. Olen kuvannut myös sikäläistä perhettäni: Moustafa, hänen vaimonsa Aissatu ja Mariatue, Aissatun 7-vuotias tytär Senabue ja parin kuukauden ikäinen Asume sekä Mariatuen tytär Ramatullah.
Eräässä ryhmäkuvassa seisomme kaikki heidän kotinsa terassilla. Ensimmäinen huomiota herättävä yksityiskohta on se, että vaimot näyttävät täysin tyytyväisiltä, vaikka heidän täytyy jakaa yksi aviomies, Moustafa. Kuvassa ovat myös Aissatun lapset Senabue ja vain muutaman kuukauden ikäinen vauva sekä Mariatuen tytär. Itse seison kuvan vasemmassa laidassa vaaleana jättiläisenä ilman miestä ja lapsia. Kummallista…
Mutta missä ovat perheen nuoret miehet? Länsimainen rajaustyökaluni on jättänyt pois kuvasta kaksi Moustafan veljenpoikaa, jotka asuivat perheen kanssa ainakin kaikki loma-aikansa ja auttoivat Moustafaa peltotöissä. Ydinperhekäsitykseeni ei nähtävästi sopinut, että perhekuvassa olisi muitakin kuin isä, äiti ja lapset.
Ja kuitenkin, muistan, että matka-aarteisiini kuuluivat muutamat siskonlasten vauvakuvat, joita ylpeänä esittelin.
2. Onko kuvasi totta?
Stine pohtii myös valokuvan ikuista peruskysymystä, sen totuudellisuutta ja todistusvoimaa. Oliko asia todella niin kuin sen kuvasin?
Stinen esimerkkinä on ryhmäkuva yhdeksästä masai-lapsesta taustanaan Serengetin kansallispuisto. Miljoonat turistit vierailevat vuosittain puistossa vangitakseen kameran linssiinsä edes vilahduksen katoavaa villiä luontoa.
Masait ovat osa tätä luontoa yhtä hyvin kuin savannilla hiiviskelevät leijonat tai puunoksien yläpuolella huojuvat kirahvit.
Kuva masai-lapsista ei kuitenkaan kerro mitään siitä maailmasta, missä he todellisuudessa elävät. Taustalla näkyvä villi savanni ei enää elätä paimentolaisheimoa, vaan sen ovat kansoittaneet länsimaiset turistit. Perinteiset korut ja vaatteetkin vaihtuvat sortseihin ja länsimaisiin muotihelyihin heti kun turisti kääntää katseensa muualle.
Eurooppalaisten ystävien selaillessa kotialbumia nämä tosiasiat kuitenkin helposti jäävät kertomatta ja kuvat uusintavat huomaamattaan stereotypiaa suuresta valkoisesta miehestä/naisesta villissä Afrikassa.
3. Entä se eksotiikka?
Omasta valokuva-albumistani ei turistin avaraa luontoa löydy. Asuminen diola-kylässä tuotti kuvausaiheeksi enimmäkseen työtä, työtä ja työtä. Albumikuvissani Aissatu kantaa päänsä päällä ruokaa peltotöissä oleville miehille ja kitkee riisiä, 7-vuotias Senabue perkaa kaloja ja kyläläiset kaivavat kanavia riisivainiolle.
Eksotiikkaa edustavat villit tanssikuvat naisten juhlista, jotka järjestettiin kätilöksi valmistuneen kylän naisen kunniaksi. Kuinka harmistunut olinkaan, kun myöhemmin totesin vahingossa kuvanneeni kaikki juhlamenot mustavalkoiselle filmille ja menettäneeni siten kaiken naisten pukujen väriloiston. Sillä väriä ja eksotiikkaahan me Afrikasta harmaaseen arkeemme etsimme!
Matkakuvat ovat ennen kaikkea henkilökohtaisia muistojamme, kuten Hanna Mellemsether Stinen paperia kommentoidessaan muistutti. Niiden sisällölle emme voi asettaa samanlaisia vaatimuksia kuin tiedotusvälineissä julkaistaville, mutta vilkasta keskustelua omat näppäilyt saivat aikaan ainakin Afrikka-tutkijoissa. Siitä vain laatikon pohjia tonkimaan muutkin.
Mari Maasilta
Jutun pohjana on käytetty Stine Kirstein Mikkelsenin työpaperia Photographic Images of Blacks as a Tool in the Communication Between North and South.