Afrikassa vietyt vuodet ovat antaneet rovaniemeläisille Peltosille paljon sellaista, mistä riittää ammennettavaa.

— Kun tekee työtä kädet savessa ihmisten kanssa, vierailee heidän kodeissaan sekä ottaa osaa arkipäivään ja juhlaan, oppii välähdyksittäin näkemään enemmän.

Esa Peltosen työ kehitysyhteistyön parissa juontaa juurensa 1960-luvulle, jolloin hän aloitti ensin teinitoiminnassa ja sen jälkeen Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan kansainvälisissä yhteyksissä.

— Ajatukset matkan varrella ovat jonkinverran muuttuneet, mutta alkuperäinen idealismi ei ole haihtunut, vaikka takana ovat reaalisuus, käytännön kokemus ja tutustuminen erilaisiin paikkoihin, tätä nykyä Rovaniemen kaupungin kulttuurisihteerinä toimiva Esa Peltonen toteaa.

— Koulu- ja opiskeluajoista lähtien minulla on ollut ajatus, että kansainvälisen yhteisymmärryksen hyväksi voi tehdä jotain. Lähdin kokeilemaan, miten se käytännössä toimii. Olen saanut niin hyvän vastaanoton, että se on rohkaissut lähtemään aina uudestaan.

Esa Peltonen aloitti Punaisen Ristin delegaattina Afganistanissa 1972, ja jo vajaan vuoden jälkeen hänen perheensä tie vei Tansaniaan vuosiksi 1973–1975. Ensimmäinen pitempiaikainen kehitysyhteistyösopimus Suomen ja Tansanian Punaisten Ristien välillä oli solmittu, ja Esa Peltosen tehtävänä oli järjestää koulutusta uusille kenttätyöntekijöille. Vuonna 1980 hän vietti myös kolme kuukautta Somaliassa.

Perheen pojat Lasse ja Timo olivat Afganistanin ja Tansanian vuosien aikana alle kouluikäisiä. Esa Peltosen aloitettua työt 1990-luvun alussa KEPA:n Sambian toimistossa Lusakassa mukaan pääsi myös perheen kuopus, silloin 15-vuotias Johanna, joka sai veljiensä lailla käydä parin vuoden ajan kansainvälistä koulua.

— Kaukomailla vietetyiltä vuosilta lapset saivat hyvän kokemuksen, joka ei ole voinut olla vaikuttamatta heidän maailmankuvaansa ja ajatteluunsa. He näkivät, että paljon on vielä tekemätöntä työtä. Elämän todellisuuden näyttäminen lapsille ei mielestämme ole väärin. Lasten ja perheen mukanaolo herätti myös positiivista huomiota ja sai paikallisen väestön suhtautumaan meihin myönteisesti. He näkivät, että kehitysyhteistyöntekijä on tullut todella asumaan ja ottanut perheensäkin mukaan, Esa Peltonen toteaa.

Tilaa laajemmalle näkökulmalle

Afganistanin ja Tansanian vuosien aikana Peltosen vaimo Leila teki vapaaehtoistyötä kehitysvammaisten lastenkodissa ja kaitsi pieniä poikiaan. Viimeisimmän Sambian matkan aikana hän järjesti nukketeatterityöpajoja ja esitti oman, 1991 perustetun Matkalaukkuteatterinsa ohjelmistoa. Käytännön nukketeatterityötä Leila Peltonen on tehnyt jo parin vuosikymmenen ajan. Sambiasta hän keräsi kansantarinoita ja toi mukanaan Suomeen sambialaispoikien käsissä syntyneitä nukkehahmoja.

— Nukketeatteriesityksilläni haluan välittää suomalaisille lapsille omia kokemuksiani Afrikasta, sen tarinaperinteen rikkaudesta, ilmaisemisen ilosta, huumorista, lasten taiteesta, väreistä, ystävyydestä ja luovuudesta niukkuuden keskellä, Leila Peltonen kertoo.

— Kehitysyhteistyövuosien vaikutusta on se, että ainakin piirun verran ihmisen itsekkyys ja itsekeskeisyys vähenevät ja antavat tilaa laajemmalle näkökulmalle. Kaipaan Sambian vuosien kiireettömyyttä ja yksinkertaisuutta, hetkiä ystävien kanssa, jolloin olimme rauhassa ja juttelimme. Nykyään informaatiota tulvii joka puolelta, ja ympärillä on eri suuntiin vieviä tekijöitä.
Leila Peltosen Sambialaisia eläintarinoita -esitysten tuloista kymmenen prosenttia menee Sambian nukketeatterijärjestö UNIMAZA:n kummitilille. Varoilla on tarkoitus saada Sambian edustaja Maailman nukketeatteriliiton UNIMA:n maailmankongressiin Magdeburgiin, Saksaan vuonna 2000.

Oma kulttuuri on rikkaus

Peltoset ovat kotiutuneet Rovaniemelle, jossa Esa Peltonen aloitti kymmenisen vuotta sitten kulttuurisihteerin virassa. Työ kehitysyhteistyön, suvaitsevaisuuden ja pakolaisasioiden parissa kuitenkin jatkuu monella taholla. Viimeiset puoli vuotta Esa Peltonen on esimerkiksi toiminut KEPA:n kulttuurityöryhmässä. Maaliskuun alussa Rovaniemen saamelaisyhdistys esitteli myös kolttakulttuuria Revontulifestivaaleilla.

— Yksi jaksamista ja mielenkiintoa vireyttävä tekijä on varmaan se, että tilanne elää koko ajan eli Suomen ja kehitysmaiden yhteistyössä tapahtuu jotain uutta, mitä pitkällä aikavälillä voi pitää hyvänä kehityksenä. Samalla voin pitää kanavat auki ja tuttavuudet tuoreina, Peltonen miettii.

— Työ kulttuurisihteerinä on antanut poikkeuksellisen hyvän näkökulman kulttuurin rikkauteen ja mahdollisuuksiimme tehdä kulttuuriyhteistyötä. Kaikkialla maailmassa on ihminen siinä määrin yhteinen nimittäjä, että kulttuuriasioista voidaan keskustella yhteisellä kielellä. Kehitysyhteistyön myötä minulla on valmius ja omakohtainen pyrkimys myös siviilityössä viljellä kulttuurivuorovaikutusta niin ulkomaalaisten kuin suomalaistenkin kanssa.

Esa Peltonen pitää tärkeänä myös sitä, että kaikilla rovaniemeläisillä — varsinkin lapsilla ja nuorilla — olisi virikkeitä ja osallistumismahdollisuuksia niin, että heidän oman eli pohjois- suomalaisen kulttuurin omaksuminen kaikkine rikkauksineen tapahtuisi mahdollisimman hyvin.

— Meidän pitää ymmärtää oman kulttuurimme ainutlaatuisuus sekä se, että oma kulttuuri on tasavertainen suurten ja pienten ihmisryhmien kulttuurien kanssa. Kun oman alueen kulttuuria eletään mieli, silmät ja korvat avoinna, muun maailman ideoista voidaan poimia parhaat päältä.

1980-luvun loppupuolella Rovaniemellä perustettiin oma YK-yhdistys, jonka toiminnassa Esa Peltonen oli alkuvuosina aktiivisesti mukana. Onnistunein on ehkä ollut kampanja, jolla kerättiin rahaa kaivojen rakentamiseen Tansaniassa. Tämä on ollut esimerkkinä monien kansalaisyhdistysten kehitysmaatempauksissa.

— Viime vuosikymmenen mittaan monikulttuurisuus on lisääntynyt Rovaniemelläkin ja kansainvälisessä kohtaamispaikassa sekä useissa kulttuuritilaisuuksissa ovat mukana Rovaniemellä asuvat albaanit, tamilit, vietnamilaiset ja muut uudet kaupunkilaiset omaa kulttuuriaan esittämässä.
Kulttuurin säilyttämisestä puhuttaessa Esa Peltonen muistuttaakin, että myös lähellämme on monia vähemmistöjä, jotka ovat kokonaisuudelle yhtä tärkeitä kuin kauempana olevat afrikkalaiset heimokulttuurit.

— Esimerkiksi kolttasaamea äidinkielenään puhuvien ihmisten määrä on hyvin pieni eli kyse on siitä jaksaako kieli elpyä ja kehittyä kirjakieleksi. Saamen kielellä on sama tilanne, vaikka saamelaisia on enemmän. He ovat eläviä esimerkkejä, joiden pitäisi koskettaa ei vain kulttuurisihteereitä vaan myös kaikkia suomalaisia, joilla on oikeus elää monikulttuurialueella, Esa Peltonen pohtii.

Riitta Ahonen Kirjoittaja on kemiläinen vapaa toimittaja