Toista ja kaukaista voi joskus ymmärtää parhaiten omalla kasvimaalla puuhaillessa. Aina ei ole niin kamalasti pakko mennä. 1980-luvun kehitysmaaintoilijoista onkin kasvanut idealisteja, jotka uskovat ystävyyteen ja yhdessäoloon.

Eihän tässä näin pitänyt käydä. Tarkoitus oli parantaa maailma ja sen piti olla helppo homma, maailmanparantaja muistelee. Jos jostain maasta puuttuu puita niin kuokka käteen ja taimia maahan.

Mutta maailma kun ei yksinkertaisella reseptillä parantunutkaan. Voisiko maailmaa sitten edes ymmärtää, pienensi maailmanparantaja tehtäväänsä.

Ymmärtäminen se vasta vaikeaa oli. Miten ymmärtää kuukaudessa Tharin erämaan ihmisten elämä, johon liittyy sadat intialaiset jumalat? Miten ylipäänsä voi ikinä ymmärtää intialaista lakimiestä, joka esittäytyy vakaumukselliseksi kommunistiksi ja ateistiksi ja kertoo samaan hengenvetoon kyynel silmässä tarinoita jumalien seikkailuista.

Tai mitä pitäisi ajatella, kun gurumainen gandhilainen kansalaisjärjestöjohtaja onkin stressaantunut ja kiireinen. Kaahaa jeepillä pitkin kyliä, tapaa kyläläisiä päivääjanäkemiin-vauhdilla ja väittää tietoisuuden levittämisen yhä olevan työstä se tärkein. Nukkuu yöt epäilyttävässä intialaisessa todellisuudessa; taloon kuuluu piika, pesukone ja pc.

Kun sitten ymmärtäminenkään ei onnistunut, pieneni maailmanvalloitus edelleen. Jos sentään katselisi, mitä maailmalla tapahtuu.

Näin kävi Tampereen yliopiston ylioppilaskunnan (Tamy) maailmanparantajille, Leena Rikkilälle ja Satu Ranta-Tyrkölle, gradua vaille valmiille maistereille.

Olla vaan ja katsella, voi joskus olla uskomattoman vaikeaa, naiset kirjoittavat toimittamassaan kirjassa Kauas ei ole pitkä matka (Tamy, 1997). Ja silti juuri oleminen voi olla käsittämisen startegioista paras. Jospa vain paiskautuisi päin erilaisuutta ja yrittäisi olla ahdistumatta, vaikka ei aina ymmärtäisikään, mitä ympärillä tapahtuu.

— Toisaalta pitää luottaa omiin näkökulmiin sen verran, että aina jotain ymmärtää, vaikka ei koko maailmaa kuitenkaan, Ranta-Tyrkkö sanoo.

Tupakkateollisuutta Manibelissa

Muutama vuosi sitten Intiassa jäin jumiin Manibeli-nimiseen kylään. Historiallisen ärhäkkääseen kyläpahaseen, jonka asukkaat ovat kieltäytyneet muuttamasta pois Narmada-jokeen rakennettavan Sardar Sarovar -padon tieltä. Vuosi vuodelta kylästä on jäljellä vähemmän. Mitä suuremmaksi pato nousee, sitä useammat Manibelin pellot ja talot joki peittää alleen.

Toimittajat etsivät dramatiikkaa ja Manibelistä sitä löytyy. Sillä kertaa sain kuvat vedestä törröttävästä temppelin harjasta. Vielä vuosi sitten olin juonut temppelissä lasin teetä pyhän miehen kanssa. Pyhä mies oli sittemmin jättänyt uppovan kylän. Kyläläiset kertoivat, miltä tuntuu, kun pato vie pellot, talon, vuohet ja poliisi pamputtaa putkaan kodin puolustamisesta.

Mutta ei niitä kuvia ja tarinoita varten olisi tarvittu viikkoa, jonka tuolla kertaa Manibelissa vietin.

Tulkikseni lupautunut kansalaisjärjestöaktivisti, Arundhati, joutui yllättäin palaamaan takaisin kaupunkiin heti Manibeliin saavuttuamme. Sovimme, että minä vietän Manibelissä yön ja Arundhati hakee minut seuraavana päivänä. Yksin en voinut kylää jättää, sillä Arundhatille jäi poliisien meille kirjoittamat paperit, jotka oikeuttivat kulkemaan patoalueen läpi.

Näin jäi aikaa opetella tupakkakääröjen niputtaminen.

Kapeakasvoiselta naiselta puuttui toinen etuhammas ja naurava puhe sorautti hupsun ässävian joka lauseeseen. Nainen puhui minut mukaansa Manibelin toiselle puolelle. Koira jolkutteli edellämme läpi metsikön kulkevaa polkua. Naisen kotitalo tönötti aivan joen rannalla. Talo oli jo kerran uponnut, mutta patoluukkujen avauduttua pulpahtanut taas esiin.

Nainen ohjasi minut istumaan talon ulkopuolelle, auringolta suojaavan katoksen alle. Pian hän toi sisältä meille lasilliset teetä ja korillisen kuivattuja puun lehtiä. Viisi lehteä vaakasuoraan, sitten viisi pystysuoraan ja sama alusta. Kun keko oli noin viisi senttiä korkea, se sidottiin yhteen heinänpätkällä.

Tupakkakääröistä sai markkinoilla muutaman rupian. Kun Arundhati saapui viikon kuluttua, oli korillinen niputettu.

Rikkilä ja Ranta-Tyrkkö kirjoittavat hitauden maantieteestä, sähköpostin ajan vauhti-ilmiöiden vastavoimasta. Maailmaa ei voi ymmärtää ilman kohtaamista. Aika ei ole tunteja ja minuutteja vaan ennen kaikkea yhteistä keskustelua, jaettua tilaa, miettimistä ja päätösten jakamista.

1980-luvun kehitysmaaintoilijoista kasvoi idealisteja, jotka uskovat ystävyyteen ja yhdessäoloon. Naiset vakuuttavat, että toista ja kaukaista voi joskus ymmärtää parhaiten omalla kasvimaalla puuhaillessa. Aina ei ole niin kamalasti pakko mennä.

Ehkä hitauden ymmärtämiseksi on ensin pakko kaahata.

Nestlèä vastaan, metsien puolesta

Rikkilä ja Ranta-Tyrkkö aloittivat aktivistiuran liimailemalla salaa Nestlèn varjopuolista propagoivia tarroja kauppojen kahvipurkkeihin ja tulkkaamalla etelä-afrikkalaisia opiskelijoita kouluvierailuilla. Monivuotinen jouluperinne Tampereella oli joulukuusikampanja. Kuuset kinuttiin ilmaiseksi kaupungilta ja ne haettiin porukalla metsistä. Puut myytiin toreilla ja rahat lähetettiin lähinnä Tansaniaan ja Intiaan metsitysliikkeille.

Sitten naisia alkoi tamperelainen kehyaktivismi kyllästyttää. Rahaa kerättiin, kriittisiäkin yritettiin olla — mutta tosiasiassa aktivistit eivät edes tienneet, millaisia puita kerätyillä rahoilla istutettiin.

Oli aika lähteä paikan päälle katsomaan.

Ylioppilaskunnasta löytyi kahdeksan innokasta naista lähtemään intialaisen kansalaisjärjestö Gramin Vikas Vigyan Samitin (GVVS) vieraiksi. Intiasta piti raportoida tuetun projektin tuloksista ja osallistua järjestön työhön kuukauden ajan.

Kohtelias Shashi ojentaa ystävällisesti

Kun maailman parantaminen muuttuu maailman ymmärtämiseksi tai maailman katselemiseksi, se on vaikeaa myös siksi, että ymmärtäjä päättää usein näkymät jo ennen silmien avaamista.

Maailman ymmärtäjä haluaa käsittää, miksi Intiassa poltetaan leskiä, naitetaan lapset vauvoina ja miltä tuntuu kuulua alhaisista alhaisimpaan kastiin.

He ovat kovin kiinnostuneita tietämään enemmän ongelmistamme, mutta haluavat toki tietää myös toimintamme onnistumisista, kirjottaa kirjassa Shashi Tyagi, Gramin Vikas Vigyan Samitin puheenjohtaja.

Kohtelias Tyagi voisi sanoa kovemminkin. Hän voisi kertoa eräästä suomalaisryhmästä, joka loukkaantui, kun lapsiäitejä, lepraa, malariaa ja uhanalaisia heimoja ei pyynnöistä huolimatta näytetty. Tyagi toivoo, että ulkomaisilla vierailla olisi herkkyyttä ja tilanteen tajua. Lyhyiden kohtaamisten perusteella ei voi olettaa kysyvänsä mitä vain ihmisten yksityiselämästä. Vierailusta kertoo vauhdikkaasti kirjassa myös ryhmän vetäjä Mikko Zenger.

Ehkä seuraavassa elämässä

Kauas ei ole pitkä matka -kirjassa useat melkeinkolkyt ja kolkytjarisat maailmanparantajat kertovat idealisminsa muuttumisesta. Yhteistä tilityksissä on se, että suuresta projektista on tullut pienempi ja henkilökohtaisempi.

Toivo ja mahdollisuus paremmasta yhteiskunnasta on tärkeää, sillä se antaa mahdollisuuden löytää mielekkyyttä omaan elämään, kuten yksi kirjaan haastatelluista toteaa.

— Jotenkin pitäisi pystyä yhdistämään aktivismi ja se, että samalla nauttii elämästä, Rikkilä miettii.

Jatkuva kiire tappaa nautinnon. Kesken kaahauksen on hyvä muistaa intialainen arkitoteamus: ehkä sitten seuraavassa elämässä.

Susanna Niinivaara Kirjoittaja on helsinkiläinen toimittaja