Vaihtoehtona ”kehyily”

Mikä panee parikymppisen ihmislapsen puurtamaan palkatta maailman toisella puolella asuvien ihmisten hyväksi? Eikö olisi mukavampaa haukata vain rennosti hampurilaista ja viilettää virtuaalitodellisuudessa — kulutusjuhliahan käydään täällä länsimaissa?

Parikymppisissä on vielä ihmisiä, joiden maailmaan mahtuu muutakin kuin oma napa. Marjo Järvinen, 19, ja Pauli Jyrkinewsky, 21, pakertavat kumpikin paremman maailman puolesta nykyään maailmankauppoina tunnetuissa kehitysmaakaupoissa.

Heidän kehy-uransa ovat varsin erimittaisia. Kun Marjo meni kauppaan töihin tämän vuoden tammikuussa, oli Pauli löytänyt Espoon kehitysmaakauppa Makasiiniin jo seitsemän vuotta sitten.

— Olin 14-vuotiaana innostunut ympäristönsuojelusta ja etsiessäni ekologisia tuotteita törmäsin työvoimapulassa pullikoivaan kehitysmaakauppaan. Ja se oli menoa sitten…, muistelee Pauli uransa alkuaikoja.

Sekä Marjo että Pauli ovat valmiita työskentelemään palkatta, jos pelin henki on reilu eikä raha virtaa ylikansallisten yhtiöiden laakeisiin laareihin.

— Homman mielekkyyttä lisää se, että haluan ympäristö-, eläin- ja ihmisystävällisiä tuotteita olevan saatavilla, Pauli toteaa ja lisää kehitysmaakauppojen pysyvän pystyssä vapaaehtoistyöllä.

Vaihtoehtoputiikista koko kansan kaupaksi

Harva tietää kehitysmaakaupoista — saati sitten ostaa niistä tarvitsemansa tavarat. Suuret marketit houkuttelevat kuluttajia erikoistarjouksillaan, eivätkä kehitysmaakaupan eettisesti ja ekologisesti tuotetut tuotteet vielä tarjoa todellista vaihtoehtoa. Kehypuuhasteluun vihkiytymättömät epäilevät kehitysmaakaupan tavaroiden laatua — poikkeavathan käsintehdyt tuotteet ulkonäöltään massatuotannon tilpehööristä.

— Jotkut pitävät Africafea liian kalliina — vaikka siinä ei maistu työläisen veri, Pauli julistaa.

Marjo uskoo, että ihmiset ovat valmiita maksamaan ihmisoikeuksia kunnioittaen tuotetusta kahvista hieman normaalia enemmän. Ongelma on se, etteivät ihmiset tiedä tarpeeksi tuotteiden taustoista. Marjon mieleisessä kehitysmaakaupassa panostettaisiinkin rutkasti enemmän kehitysmaa- ja ympäristöasioista tiedottamiseen.

— Kaupankäynnin ei tarvitsisi olla niin selkeästi pääasia, vaan erilaiset luennot ja keskustelupiirit voisivat houkutella perehtymään asioihin, hän tuumii.

Pauli puolestaan tahtoisi laajentaa tuotevalikoiman ohella kauppaa myös aatteellisesti — ”yhden asian liikkeestä kokonaisvaltaisen ekologisen elämäntavan ajajaksi”. — Jotkut kauppalaiset ovat vain kehy-aatteen kannattajia, eivätkä ollenkaan kiinnostuneita eläinten oikeuksista tai aseistakieltäytymiskysymyksistä, totaalikieltäytyjäksi julistautunut nuorukainen latelee painottaen kuitenkin, ettei kaikkien tietenkään tarvitse olla samasta muotista.

Päinvastoin; erilaisuus on rikkautta, ja Pauli kertookin tienanneensa monta kertaa aimo annoksen tiedonjyviä rupatellessaan kehitysmaakauppakonkareiden kanssa.

Toimi paikallisesti — ajattele globaalisti!

Vaikka molemmat katsovat askaroivansa hyvän ja tärkeän asian puolesta, jäävät kahviviljelyksillä työskentelevät ihmiset kuitenkin heille kaukaisiksi.

— Koska monet tuotteet tulevat suomalaisista kehitysmaakauppatukuista, ei konkreettista yhteistyötä kehitysmaiden ihmisten kanssa tule juurikaan tehtyä, Marjo valittelee.

Tietoa tuotteista on kuitenkin saatavilla jokaisessa kehitysmaakaupassa — vaikka olisihan paljon antoisampaa poiketa ihan paikan päällä!

Koska opiskelijan tai työttömän lompakko ei seteleistä pullistele, täytyy unelmat maailmanmatkoista haudata vauraampien aikojen varalle. Pauli toteaakin vaikuttavansa lähinnä paikallisesti, paitsi myymällä filippiiniläisiä banaanilastuja ja intialaisia batiikkihuiveja, myös omalla ekologisella elämäntavallaan.

Tämä hetki ja tulevaisuus

Kaksi lasta ja koira, asuntovelka ja auto, kellokortti ja sähköinen purkinavaaja? Lopahtaako näidenkin nuorten kiinnostus kehytoimintaan sitten kun elämä alkaa rullata raiteillaan ja nuoruuden haihatukset ovat enää vain ryppyinä kasvoilla?

— Minä ainakin uskon olevani mukana hommissa vielä kolmekymppisenäkin, Pauli täräyttää ja kertoo pääsevänsä pikkuhiljaa enemmän sisään vieraisiin kulttuureihin. Marjo puolestaan ei osaa takuuvarmasti sanoa, kuinka hänen kehitysmaakauppa-toimintansa voi tulevaisuudessa.

— Mutta sen voin sanoa, etten minä mihinkään perhe&omakotitalo -hommaan ala, tyttö uhoaa ja virnistää ilkikurisesti.

Kehitysmaakaupoille molemmat nuoret povaavat valoisaa tulevaisuutta; kauppojen määrä ja elämäntapavaikuttaminen tulevat heidän mukaansa lisääntymään.

— Vaikka ei tästä koskaan muotia tule. Ei kehitysmaakaupoissa ole tarjolla tarpeeksi hienoja kamppeita, eikä kulutusjuhlintakaan loksahda oikein tähän ideologiaan, Pauli tilittää. Mutta jos ”kehyilystä” tulisi villitys, olisi se tietenkin molempien mielestä hyvä juttu. — Eipähän menisi niin monta markkaa porvareiden taskuun, Marjo tokaisee.

Johanna Koskinen

Kirjoittaja on työharjoittelijana Kepan tiedotuksessa kevään ajan.