Ruandan kansanmurha alkoi tarkalleen sata vuotta sen jälkeen, kun ensimmäiset eurooppalaiset lähetyssaarnaajat saapuivat Ruandaan. Ruandassa tapettiin keväällä 1994 kolmen kuukauden aikana lähes miljoona ihmistä. Verisimmät joukkomurhat tehtiin juuri kirkoissa, jonne tuhannet ihmiset olivat paenneet poliittista väkivaltaa: kuolemanpartioita, poliisia, sotilaita.
Maailman kirkkojen neuvoston julkaisema kanadalaistoimittaja Hugh McCullumin kirja The Angels Have Left Us tarkastelee tapahtumia erityisesti kristillisen kirkon näkökulmasta. Ruandan kirkoilla, länsimaisten kirkkojen yhteistyökumppaneilla, ja ennen kaikkea niiden korkeimmilla johtajilla, arkkipiispoilla ja piispoilla, oli hyvin keskeinen rooli järjestelmällisessä tappamisessa. Ruanda on eräs Afrikan uskonnollisimmista maista. Yli 90 prosenttia ruandalaisista on kastettu: heistä runsas kaksi kolmasosaa on katolilaisia, noin 20 prosenttia protestantteja tai anglikaaneja, noin viisi prosenttia adventistejä ja loput metodisteja, baptisteja sekä helluntailaisia.
Ruandassa oli myös pieni muslimivähemmistö, joista suuri osa tapettiin kansanmurhan aikana. Useimmat valtapuolueen poliitikot, virkamiehet ja tavalliset ihmiset, jotka osallistuivat murhiin tai yllyttivät ihmisiä tappamaan, olivat aktiivisia kirkossakävijöitä. Vain hyvin harva pappi tuomitsi tappamisen. Päinvastoin useimmat osallistuivat siihen itse, joko pakosta tai innolla mukana.
Miten oli mahdollista, että kirkonmiehet hyväksyivät kansanmurhan, elleivät peräti osallistuneet siihen aktiivisesti itse? McCullumin mukaan yksi vastaus on, että kirkkojen johtajat kuuluivat maan läpeensä korruptoituneeseen valtahierarkiaan. Katolisen kirkon arkkipiispa vastasi valtapuolue MRND:n keskuskomiteassa sosiaaliasioiden hoidosta ja oli samalla presidentti Habyarimanan lesken rippi-isä. Ranskalaissotilaat evakuoivat kansanmurhan suunnitteluun osallistuneen rouva Habyarimanan Ranskaan heti levottomuuksien alettua.
Saattoi olla siis varsin ymmärrettävää, että kolme Ruandan isänmaallisen rintaman nuorta sotilasta tappoi juuri arkkipiispan kostoksi omien perheenjäsentensä joukkomurhista. Anglikaanikirkon arkkipiispa piipahti puolestaan kansanmurhan aikana matkallaan Eurooppaan Kenian pääkaupungissa Nairobissa selittämässä lehtimiehille, että ”Ruandan isänmaallinen rintama oli syypää kansanmurhaan”. Kun hän kutsui omia kansalaisiaan tappavaa äärihutujen sotilasjunttaa ”rauhaa rakastavaksi”, ihmisten raadoilla täytettyjä kirkkoja ja muita Ruandan joukkomurhapaikkoja nähneet toimittajat marssivat ulos lehdistötilaisuudesta.
Hugh McCullum käyttää useita sivuja kigalilaisen Pyhän perheen kirkon pastorin, isä Wenceslas Munyeshyakan tarinan kertomiseen. McCullum tapasi vaivautuneen papin tapahtumien ollessa levottomimmillaan. Kirkkoon oli majoittunut 8 000 ihmistä, tutseja ja poliittisesti aktiivisia hutuja, jotka pelkäsivät henkensä edestä. Pyhän perheen kirkossa tuolloin ollut nuori ruandalaisnainen tapasi puoli vuotta myöhemmin McCullumin sattumalta Nairobissa ja kertoi koko tarinan Pyhän perheen kirkon pastorista, joka äärihutujen puolueen uskollisena jäsenenä teki kaikkensa, etteivät YK-sotilaat pääsisi evakuoimaan kirkkoon majoittuneita tutseja turvaan kuolemanpartioilta.
Kun kansanmurha päättyi ja kansanmurhaan osallistuneet pakenivat ulkomaille, isä Wenceslas lähti Ranskaan, missä hänet lopulta pidätettiin suuren kohun saattelemana epäiltynä osallisuudesta kansanmurhaan. Pastori kiistää luonnollisesti kaiken sen, minkä sadat helvetistä hengissä selvinneet silminnäkijät ovat hänen todellisesta luonteestaan paljastaneet.
Länsimaisten kristittyjen kannalta ikävintä luettavaa ovat selostukset siitä, miten länsimaiset avustusjärjestöt, kirkolliset järjestöt niiden joukossa, käyttivät lähes kaikki Ruandaan kohdennetut voimavarat Tansanian ja Zairen ”pakolaisleireille” lähteneiden äärihutujen auttamiseen.
Afrikkalaisten kirkkojen järjestön tiedottajana työskennellyt Hugh McCullum pitää pakolaisleirejä yksiselitteisesti kansanmurhaajien viimeisenä tukikohtana, jonne ovat paenneet kaikki ne ruandalaiset, joilla on mielestään syytä tuntea syyllisyyttä kohta kahden vuoden takaisista tapahtumista.
Asioiden taustoista vain heikosti perillä olleet ulkomaalaiset kirkolliset tai ei-kirkolliset avustustyöntekijät palkkasivat mielellään entisen hallituksen virkailijoita ja ruandalaisten kirkkojen ja seurakuntien työntekijöitä jakamaan leireillä ruokaa tietämättä, että kyseessä olivat juuri ne ihmiset, jotka olivat suunnitelleet koko kansanmurhan.
Hugh McCullumin mielestä kirkkojen, kuten myös koko maailman humanitaarisen liikkeen, on vakavasti tutkittava itseään, estettävä naapurimaiden pakolaisleireillä aseistautuvia äärihutuja ryhtymästä uuteen, hirmuiseen sotaan ja ennen kaikkea vaadittava, että kansanmurhaan syyllistyneet vangitaan ja tuodaan vastuuseen rikoksistaan ihmiskuntaa vastaan.
Peik Johansson
Hugh McCullum: The Angels Have Left Us. The Rwandan Tragedy and the Churches, Risk Book series, World Council of Churches 1995.