Ilma on kosteaa ja metsän peittämien hiekkadyynien takaa voi kuulla pauhaavan meren. Järven lähellä maa on märkää ja upottavaa. Kosteikko on ideaali ympäristö monille villieläimille, mutta lähellä laiduntaa myös paljon kyläyhteisön lehmiä.
Olemme Sibaya-järven rannalla. Kymmenen vuotta sitten täällä pystyi näkemään vielä elefantteja, seeproja ja puhveleita. Virtahepojakin oli silloin vielä yli 400.
Nyt niitä on jäljellä enää seitsemän.
Sibaya-järvi sijaitsee IsiMangalison suojelualueella KwaZulu-Natalissa. Järvi on monella tavalla poikkeuksellinen. Vaikka Sibaya on merenpinnan tasolla, sen vesi ei silti ole suolaista merivettä. Lisäksi se on pinta-alaltaan suurin makean veden järvi Etelä-Afrikassa.
IsiMangaliso on valittu UNESCOn suojelukohteeksi jo vuonna 1999. Alueen luonto on luokiteltu hyvin monimuotoiseksi ja koskemattomaksi.
”Silti kukaan ei tiedä esimerkiksi sitä, minkälaisia hyönteis- ja sienilajeja alueella oikeasti on”, Save Sibaya -luonnonsuojeluprojektin perustaja Pieter Botha kertoo.
Pieter Botha aloitti Save Sibaya -luonnonsuojeluprojektin vuonna 2014. Projektin tarkoitus on pelastaa järven viimeiset virtahevot, mutta ennen kaikkea pelastaa itse järvi.
Järvi on vaarassa kuivua ilmastonmuutoksen ja lähellä olevien eukalyptusplantaasien takia. Eukalyptus kasvaa nopeasti ja sitä on helppo myydä eteenpäin yrityksille. Puut kuitenkin kuluttavat valtavasti vettä ja näin kuivuttavat maata entisestään.
”Yksi eukalyptuspuu voi kuluttaa 15–20 litraa vettä päivässä”, Botha sanoo.
Bothan mukaan ongelmaa ei voi ratkaista vain paikallisten kanssa. Heillä ei välttämättä ole muuta vaihtoehtoa elannon hankkimiseksi kuin kasvattaa ja myydä puuta.
”Ainoa keino voi olla isoihin yrityksiin vaikuttaminen. Myytävän puulajin voisi vaihtaa johonkin vastuullisempaan ja vähemmän kuluttavaan.”
Save Sibaya -luonnonsuojeluprojektin mahdollistavat siinä työskentelevät vapaaehtoiset. Alex Jennings koordinoi heitä. Colorado Collegesta ympäristötieteiden kandidaatiksi valmistunut Jennings aloittaa tulevana syksynä maisteriopinnot Erasmus-ohjelmassa. Sen kautta hän pääsee opiskelemaan useaan yliopistoon Euroopassa.
”Haluan kerätä mahdollisimman paljon kontakteja eri yliopistoista. Uusien tutkijoiden ja opiskelijoiden avulla voimme auttaa järveä vielä paremmin”, Jennings sanoo.
Vapaaehtoiset lähtevät töihin varhain aamulla tai illansuussa, silloin ilma on viileämpi. He kävelevät ympäri järveä ja yrittävät löytää mahdollisimman paljon uusia eliöitä. Tarkoitus on kartoittaa alueen lajeja ja yksilöiden lukumäärää, jotta tiedetään, mitä alueella kannattaa suojella.
”Monet pienet, vielä tuntemattomat eliöt ovat tärkeitä ekosysteemille ja sille, miten ravinteet palaavat maaperään”, Jennings kertoo.
Etenkin viikonloppuisin vapaaehtoisten talolle kuuluu musiikkia järveltä. Paikalliset nuoret viettävät usein aikaa rannalla, mutta jättävät tyhjät pullot ja roskat jälkeensä. Jennings kertoo, että silloin vapaaehtoiset tekevät järvellä kierroksen ja keräävät jäljelle jääneet roskat pois.
Lajien tunnistamisen ja roskien keräämisen lisäksi vapaaehtoiset poistavat haitallisia vieraslajeja.
”Esimerkiksi Etelä-Amerikasta tuodut guavapuut ovat ongelma. Ne kasvavat nopeasti ja vievät elintilaa alkuperäisiltä kasveilta”, Jennings kertoo.
Järvelle saapuu vapaaehtoisia ympäri maailmaa, mutta erityisesti Euroopasta. 21-vuotias Juliette Kiffer oli järvellä ensimmäistä kertaa kesällä 2023. Silloin hän vietti alueella kaksi kuukautta. Kiffer opiskelee biologiaa ja ekologiaa Ranskassa Sorbonne Universitéssa. Hän haki järvelle vapaaehtoiseksi, koska halusi käytännön kokemusta Afrikasta.
”Opiskeleminen Pariisissa on liiankin teoreettista”, Kiffer sanoo.
Kiffer haluaa viettää aikaa järvellä niin paljon kuin mahdollista. Hän matkusti Ranskasta Etelä-Afrikkaan uudestaan, koska hän pitää projektia tärkeänä ja haluaa tukea sitä. Hän on erityisen kiinnostunut uusista lintulajeista.
”Haluaisin nähdä trumpettisarvinokkia (Trumpeter Hornbill) uudestaan. Ne ovat aika harvinaisia, mutta toivon parasta.”
Botha haluaisi tuoda alkuperäisiä suuria nisäkäslajeja takaisin alueelle jo muutaman vuoden sisällä. Ensimmäisenä olisivat vuorossa seeprat. Botha kertoo, että ensin pitää kuitenkin varmistua siitä, että paikalliset eivät metsästä niitä. Tehokkain tapa on opettaa lapsille ekologiaa ja eri lajien tärkeyttä.
”Paikalliset pitävät aaseista. Jos saamme heidät ajattelemaan myös seeprojen olevan yhtä söpöjä ja hyödyllisiä, he eivät halua enää metsästää niitä.”
Bothan mukaan pelkästään vapaaehtoisten läsnäolo auttaa. Tällöin salametsästäjät eivät uskalla alueelle.
Järven tulevaisuuden turvaaminen helpottaa myös kyläyhteisön arkea, koska paikalliset esimerkiksi hakevat käyttövetensä järvestä. Vapaaehtoisten lisäksi myös kyläyhteisön tulee sitoutua järven suojelemiseen. Bothan mukaan se on asia, johon pitää seuraavaksi panostaa.
”Olen matkustanut pitkin eteläistä Afrikkaa yli 25 vuotta, enkä ole ennen nähnyt tällaista paikkaa. Tätä kannattaa suojella.”
Jutun on kirjoittanut Maailman Kuvalehden Etelä-Afrikan kirjeenvaihtaja.
