Voiko lomalla olla korvike?
Erään kiinnostavan vastauksen tähän kysymykseen tarjoaa 1950–60-luvun kulttuurihistoriasta löytyvä ilmiö, joka on painunut lähes täysin unohduksiin. Tuolloin julkaistiin lukemattomia äänilevyjä, joita markkinoitiin vaihtoehtona lomamatkailulle.
Musiikkiteollisuudessa löi 1950-luvun alussa läpi uusi keksintö, LP-levy, jonka ansiosta tuli mahdolliseksi paketoida toistakymmentä lyhyttä kappaletta yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Yksi tapa hyödyntää tätä mahdollisuutta oli koota levylle valikoima maailman eri kolkista peräisin olevia lauluja: yksi Ranskasta, yksi Italiasta, yksi Brasiliasta, Australiasta, Japanista, Afrikasta, Havaijilta…
Näin oli mahdollista suorittaa musiikillinen maailmanympärimatka. Levyjen kansissa oli usein näyttäviä värikuvia eri maista, ja niiden oheen saatettiin painaa humoristinen lentosuunnitelma tai matka-aikataulu. Brittiläinen musiikintutkija Richard Elliott kutsuu näitä levyjä lomalevyiksi.
Lomalevyjä julkaistiin sadoittain, ja niitä tekivät aikakauden nimekkäimmätkin laulajat: niin keski-ikäinen viihdetaiteilija Frank Sinatra kuin rock ’n’ roll-tähti Bill Haley tai soul-laulaja Sam Cooke. Samaa konseptia noudattavia levyjä tehtiin myös Suomessa. Ensimmäisten täällä julkaistujen LP-levyjen joukossa olivat muun muassa Juha Eirto kiertää maailmaa (1957), Metro-Tytöt ulkomailla (1958) ja kahdeksan eri esittäjän kokoelma Laulaen halki maailman (1957).
Toisen maailmansodan jälkeen länsimaissa talous kasvoi ja elintaso nousi kovaa vauhtia. Varsinkin lentäen tehdyt kaukomatkat olivat silti vielä pitkään kalliita ja useimpien ihmisten ulottumattomissa. Oikean matkan korvikkeeksi sopi siis lomalevy. Ostamalla sellaisen saattoi ikään kuin etukäteen harjoitella sitä hetkeä varten, kun lopulta pitkään säästettyään pääsisi itse matkustamaan ulkomaille. Musiikki on psykologisesti tehokas vieraiden paikkojen mieleentuoja.
Toisaalta myös levyihin itseensä sisältyi tietty ylellisyyden vivahde, koska nekin olivat kalliita: puolisen tuntia musiikkia sisältävä LP maksoi 1950-luvun lopun Suomessa 2 400 silloista markkaa eli nykyrahassa noin 60 euroa.
Lomalevyjen sisältämät ulkomaiset laulut sanoitettiin yleensä uudestaan laulajien äidinkielelle. Tekstit esittivät elämän vieraissa maissa olevan suurin piirtein täydellistä: joko kiehtovan romanttista tai vaihtoehtoisesti hassuttelevaa, iloista ja huoletonta.
Niiden maiden oma ääni, joihin lomalevyt suorittivat musiikillisia vierailujaan, pääsi erilaisten stereotypioiden alta kuulumaan vain ajoittain. Esimerkiksi Olavi Virran levyttämä Portugalin huhtikuu kuvasi maata, jossa ”on ilma kuulakkain kuin musiikkia vain”, mutta ei voi olla miettimättä, oliko köyhässä ja diktaattorin johtamassa Portugalissa sentään muitakin puolia.
Kun kaukomatkailu ajan myötä yleistyi, lomalevyt katosivat. Niiden tilalle tuli nimenomaan Suomessa eräs toinen matkailuun liittyvä musiikki-ilmiö. 1960-luvun lopulta eteenpäin täällä tehtiin kymmenittäin lauluja, joissa kuvataan suomalaisten omaa lomailua ulkomailla. Niissä matkakohteita ei enää romantisoitu, vaan syy ulkomaille lähtöön oli puhdas sikailu.
En ole koskaan ollut kahtatuhatta kilometriä kauempana kotoani.
Kuten näitä lauluja tutkinut kulttuurihistorian professori Hannu Salmi on todennut, ne eivät kuvaile tapahtumien ympäristöä enää juuri mitenkään, vaan keskiössä on suomalainen turisti, yleensä viinaan menevä ja huonosti käyttäytyvä mies. Matkakohteen oma kansa ja kulttuuri ovat olemassa lähinnä seksuaalisesti himoittavina naisina tai lisää juomaa tuovina tarjoilijoina. Esimerkiksi Juha Vainion sanoittamassa Kenia-rallissa istutaan ”sinitoonikissa luksushotellissa” ja tarrataan kiinni masai-naisiin samalla kun ”swahilia kaikki mölyää”.
Sekä 50-luvun lomalevyt että 60–70-luvun rellestyslaulut ovat aikansa kuvia. Lomailun ja musiikin liitto on nykyperspektiivistä kuitenkin kiinnostava myös toisella tavalla.
En tunne ketään, joka olisi matkaillut vähemmän kuin itse olen. En ole koskaan ollut kahtatuhatta kilometriä kauempana kotoani. Olen ylipäänsä ollut ulkomailla viimeksi vuonna 2005. En ole ikinä käynyt edes Virossa tai Venäjällä, ja Ruotsissa ja Norjassakin vain päiväseltään viisivuotiaana.
Eräs tärkeimmistä syistä matkailemattomuuteeni on, että olen käyttänyt ja käytän jatkuvasti vanhoja lomalevyjä niiden alkuperäiseen tarkoitukseen: nojatuolimatkailuun ilman fyysisen matkustamisen tarvetta.
Miksi lähtisin esimerkiksi vuoden 2019 Unkariin tunnettuine epäkohtineen, kun voin matkustaa vuoteen 1964 ja kuunnella, kuinka Tuula-Anneli Rantanen ja rautalankakitara rakentavat vuonna 1880 sävelletyn Tonavan aallot -valssin pohjalta minulle haluamani kaltaisen Unkarin?
Elämme aikaa, jolloin matkailu on alettu ympäristösyistä kokea yhä ongelmallisemmaksi, ja monet pohtivat, pitäisikö heidän luopua siitä kokonaan. Ehkä 1950–60-luvun lomalevyt olivatkin tahattomasti edellä aikaansa. Ne valmensivat aikoinaan ihmisiä henkisesti siirtymään massaturismin aikakauteen, mutta voisivatko ne nyt vastaavasti auttaa heitä jättämään tämän aikakauden taakseen?