Tasa-arvon ajatellaan usein edistyvän itsestään, väistämättä. Käytäntö kuitenkin osoittaa, että kyseessä on prosessi, jossa välillä edistytään ja välillä taannutaan. Jälkimmäisestä on tuoreita esimerkkejä varsin läheltä. Moni EU-maa on kieltäytynyt toimeenpanemasta Istanbulin sopimusta, joka kriminalisoi perheväkivallan. Aborttioikeutta on joissakin jäsenmaissa kavennettu. 

Tasa-arvo onkin ennen muuta tavoite, ja tavoittelu maksaa. Hallitukset ohjaavat tasa-arvon edistämiseen resursseja poliittisen tahtonsa ja nimeämiensä rajoitteiden mukaisesti. Suomen edellisen hallituksen mielestä tasa-arvo oli Suomessa jo toteutunut. Siitä tuli luksusta, josta oli hyvä karsia. Uusi hallitus on linjannut, että se haluaa nostaa Suomen tasa-arvon kärkimaaksi. Tutkijat Anu Koivunen, Hanna Ylöstalo, Anna Elomäki ja Johanna Kantola analysoivat, että pääministeri Rinteen hallitus tekee tasa-arvolla sekä symboli- että resurssipolitiikkaa. Jälkimmäinen tarkoittaa sitä, että tasa-arvoreformeilla saa olla hintalappu. Aika näyttää, miten investointiaikeet toteutuvat. 

Jos tasa-arvo kansallisella tasolla voidaan siirtää leikkausten listalta nopeastikin resurssipolitiikan keskiöön, se kansainvälisellä tasolla vaikuttaisi olevan pitkän aikavälin trendi. Miltei jokainen yhteiskunta on sisällyttänyt ihmisoikeudet ja tasa-arvon puheenparsiinsa – naisten oikeuksien kehittäminen nimetään usein yhdeksi painopisteeksi. Se on muun muassa yksi  YK:n jäsenmaiden vuonna 2015 solmiman Agenda 2030:n kehitystavoitteista. 

Miltei jokainen yhteiskunta on sisällyttänyt ihmisoikeudet ja tasa-arvon puheenparsiinsa.

 

Rahaakin on liikkeellä. Kahden viime vuoden aikana eri maiden hallitukset ja kansainväliset instituutiot ovat ilmoittaneet käyttävänsä yli 900 miljoonaa euroa sukupuolten välisen tasa-arvon tukemiseen. Suurimpia satsaajia Euroopan Unionin lisäksi ovat Kanada, Norja ja Ranska, joka Ruotsin tavoin on nostanut feministisen ulkopolitiikan tasa-arvoistamisen välineeksi. Päätavoitteeksi on nimetty naisten taloudellisten vaikutusmahdollisuuksien edistäminen maailmanlaajuisesti ja erityisesti Afrikassa.
Tasa-arvo on globaali haaste, jonka ratkaisemiseen tarvitaan epätasa-arvoa ylläpitävien valtarakenteiden tunnistamista. Juuri tähän feminismi on hyväksi havaittu väline. Ranskan ja Ruotsin tavoin feminismiä eivät silti muut maat ole nostaneet samalla tavalla poliittiseksi voimaksi ja ulkopolitiikan agendalle. 

Jonkinlainen yhteisymmärrys eri maiden linjauksissa näyttäisi vallitsevan siitä, että muutos kohti tasa-arvoa toteutuu kaikkialla maailmassa parhaiten, jos se lähtee kansalaisista itsestään. Yksi paikallisten omista toiveista noussut tasa-arvoprojekti on parhaillaan käynnissä Ugandan maaseudulla. Euroopan komission rahoittaman ja Filantropian (Suomen Ortodoksisen kirkon ulkomaanapu) yhdessä paikallisjärjestöjen kanssa toteuttaman hankkeen tavoitteena on naisten omistusoikeuksien kehittäminen. 

Projekti on tarttunut isoon epäkohtaan. Naiset muodostavat 70–80 prosenttia Ugandan maatalouden ja ruoantuotannon työvoimasta, mutta omistavat maasta vain 20–30 prosenttia. Mikään laki ei varsinaisesti kiellä naisilta maan omistamista. Ennen muuta naisten epäedullinen asema on seurausta syrjivistä käytännöistä, joita hanke pyrkii purkamaan tarjoamalla projektiin valituille noin viidellekymmenelle naiselle ja heidän puolisoilleen valmennusta naisten perustuslaillisista oikeuksista. 

Tutustuin viime heinäkuussa hankkeeseen paikan päällä ja vierailin muun muassa projektiin valitun 39-vuotiaan räätäliksi opiskelleen Martha Namusobyan luona. Hän oli onnistunut hankkimaan projektiin sisältyvän osuuskuntatuen avulla ompelukoneen ja rakentamaan ompelutuloilla taloonsa käymälän. Kuusi vuotta toisen vaimon kanssa naapurikylässä asunut puoliso oli kiinnostunut Marthasta uudestaan ja ehdottanut palaamista yhteen. Martha oli vastannut kieltävästi ja mies oli iskenyt häntä puutuolilla takaraivoon.  

Tarina ei anna oikeutta koko projektille. Monissa perheissä puolisoiden yhteys oli vahvistunut hankkeen myötä. Tarina paljastaa kuitenkin jotain tasa-arvotyön vaikeudesta ja vastuullisuudesta. Ugandan hanke on ollut käynnissä kaksi vuotta ja osallistujat vaikuttavat silmin nähden sitoutuneilta. Mitä tapahtuu, kun rahoitus lakkaa? Pystyvätkö projektissa mukana olevat naiset jatkamaan omin voimin? Martha kertoi saaneensa vaikeassa tilanteessa paljon tukea projektin muilta naisilta. Voisivatko he perustaa feminismin hengessä oman verkoston ja saada toimintaansa suoraa taloudellista tukea?

Tilastojen mukaan se olisi hankalaa. Aiemmin mainitusta sukupuolten tasa-arvoon keskittyvästä 900 miljoonan tuesta meni vain prosentti feministisille naisjärjestöille ja loput isoille kansainvälisille organisaatioille – siitäkin huolimatta, että juhlapuheissa vannotaan paikallisen toiminnan nimiin. Onkin tärkeää seurata, mihin esimerkiski Ranskan feministinen ulkopolitiikka johtaa. Maa on suuntaamassa resursseja ennen muuta kehittyvissä maissa toimiville feministisille liikkeille ja kansalaisjärjestöille. Kaiken kaikkiaan Ranska on budjetoinut tasa-arvoistaviin toimenpiteisiin peräti 108 miljoonaa euroa.

Suuret luvut saattavat tosin hämätä. Sadat miljoonat kalpenevat monien eriarvoisuutta lisäävien menojen – kuten militarisoimisen ja luonnonvaroista pumpattavan kasvutavoitteen – rinnalla. Tässä asetelmassa tasa-arvotaisteluun pitääkin globaalilla tasolla investoida huomattavasti nykyistä enemmän.