Jonotan pääsisäänkäynnin edessä Neza-Bordon vankilassa, joka sijaitsee pääkaupunki Méxicon ulkopuolella. Olen pukeutunut ohjeen mukaan sinisiin farkkuihin, valkoiseen paitaan ja lenkkareihin, kuten kaikki muutkin vankilateatteria katsomaan tulevat.

Ohitamme toisen jonon, jossa seisovat ovat pukeutuneet kirkkaanpunaisiin tai vaaleanpunaisiin vaatteisiin. He ovat vankien omaisia, jotka raahaavat suuria läpinäkyviä kasseja. Niissä on leipää, vesikanistereita ja vaatteita.

Olen tullut paikallisen kansalaisjärjestön järjestämälle vankilavierailulle tilauskyydillä, jonka aikana järjestön työntekijät ovat kertoneet, mikä meitä perillä odottaa.

Neza-Bordo on korkean turvallisuusluokituksen vankila, jossa on yhteensä noin 6 000 vankia, sekä naisia että miehiä. Monet heistä on tuomittu kidnappauksista tai murhista.

Tuomituilla on beiget vaatteet, tutkintavankeudessa olevilla tummansiniset.

Kansalaisjärjestö tekee töitä erityisesti naisvankien kanssa. Teatterin ohella naisille järjestetään työpajoja ja koulutuksia. Kun vangit vapautuvat, järjestön työntekijät menevät naisia vankilan portille vastaan.

Mukana tällä vankilavierailulla on myös kokemusasiantuntijoita eli vankeuden kokeneita. Yksi heistä kertoo, miltä tuntui aikoinaan katkaista kaikki suhteet edelliseen elämään ja asua sellissä yli kahdenkymmenen naisen kanssa ymmärtämättä, mitä oli tapahtumassa ja miksi.

Minä itse valkoisessa paidassani ja sinisissä farkuissani esitän vierailijan ja vankilateatterin katsojan roolia.

En ole ensimmäistä kertaa teatterissa vankilassa. Olen nähnyt useita esityksiä eri puolilla maailmaa ja tehnyt itsekin vankilateatteria Suomessa ja Uruguayssa.

Se, miten vankilaolot on järjestetty, kertoo paljon yhteiskunnasta, on ihmisoikeusaktivisti Nelson Mandela sanonut.

Paljastavaa on sekin, minkälaista teatteria vangit kussakin maassa esittävät.  Siitä voi päätellä paljon maan sananvapauden tilasta ja taiteen arvostuksesta yhteiskunnassa.

Olen usein kuullut vankilainstituutiota nimitettävän suureksi teatteriksi, jossa jokaisen täytyy esittää saamaansa roolia: vangin, naisvangin, miesvangin, ei-binäärisen vangin, johtajavangin, alistujavangin, väkivalta- tai seksuaalirikoksesta tuomitun vangin, vartijan, psykologin, sosiaalityöntekijän, pastorin, sairaanhoitajan, johtajan roolia.

On selvää, että juuri vankilassa erilaiset hierarkiat ja sosiaalinen kontrolli määrittävät ihmisenä olemista erityisen vahvasti.

Minä itse valkoisessa paidassani ja sinisissä farkuissani esitän vierailijan ja vankilateatterin katsojan roolia. Monesti koen itseni ennen kaikkea tirkistelijäksi.

Olen varautunut siihen, että vankilaan sisään meneminen on stressaava prosessi. Neza-Bordossa siihen kuuluu lukemattomien lukittujen ovien läpi kulkemista, henkilöllisyyden tarkistuksia, allekirjoituksia paksuihin vihkoihin, kahden näkyvän ja yhden näkymättömän leiman ottaminen molempiin käsivarsiin, käytäviä, tunneleita ja erilaisten sisäpihojen läpi kulkemista.

Tässä vankilassa vaikuttaa olevan siistiä ja järjestystä pidetään yllä.

Saavumme esitystilaan kuljettuamme vankilan labyrinteissä useita satoja metrejä. Näyttämö on katetussa ulkotilassa. Esiintyjinä on kaksitoista vankia – naisia, miehiä ja muunsukupuolisia. He ovat pukeutuneet erivärisiin vaatteisiin, joita he esityksen kuluessa vaihtelevat.

Esityksen nimi on Museo. Koneääni johdattelee katsojaa jokaiseen museosaliin, jossa näyttelijät ja heidän elämänsä ovat.

Esitys perustuu vankien omiin kokemuksiin, muistoihin ja tarinoihin. Kohtauksissa piirtyvät esiin poliisiväkivalta, rakenteellinen syrjintä, oikeusjärjestelmän mielivaltaisuus ja korruptoituneisuus, vankilaelämän rutiinit, synnytys vankeudessa ja äitinä oleminen vankilasta käsin.

Näyttämölle ilmestyy myös tuomari. Hän on sokea, hortoilee holtittomana ympäriinsä ja lukee paikalla oleville sattumanvaraisilta kuulostavia tuomioita.

Moni näyttelijöistä kertoo olevansa syyttömänä vankilassa. Ymmärrän, että useammat heistä kokevat tulleensa lavastetuiksi syylliseksi, sattuneensa olemaan väärällä hetkellä väärässä paikassa ja tulleensa pidätetyksi. Tai olevansa vankilassa jonkun toisen puolesta.

Tästä syntyy erikoinen jännite. Olemmehan juuri saapuneet korkean turvallisuusluokituksen vankilaan, jossa vaaralliset rikolliset kärsivät tuomioitaan. Nyt he seisovat näyttämöllä ja heidän todistuksensa kääntää koko asetelman päälaelleen. Katselen ympärilleni ja huomaan miettiväni, miten vankila ja sen työntekijät mahtavat suhtautua esitykseen. Tiedän, ettei vankilassa tapahdu mitään ilman vankilan johtajan lupaa.

Vankilaan päätyvät köyhät ja alistetut, joilla ei ole varaa puolustautua.

Mielenkiintoista, että tällainen esitys on läpäissyt vankilan sensuurin.

Esityksen edetessä kollektiivinen vääryyden kokemus täyttää sekä näyttämön että katsomon.

Vankien omiin kokemuksiin perustuva dokumentaarinen teatteriesitys on yksi vankilateatterin lajityyppi. Tällaisessa esityksessä näyttelijät usein tuovat esiin taustojaan ja olosuhteita, jotka johtivat heidät siihen, missä he juuri nyt ovat.

Katsojina oivallamme, että jos oma elämämme olisi mennyt noin, saattaisimme itsekin olla vankilassa. Myös Museo-esityksessä on tämä juonne. Mutta siinä on myös jotain, mitä en ole ennen nähnyt.

Kertoessaan ihmisistä, jotka ovat vankilassa ilman tuomiota, ilman todisteita tai korruptoituneen järjestelmän uhreina, näytelmä on ennen kaikkea puheenvuoro kriisiin ajautuneesta oikeusjärjestelmästä.

Esityksen jälkeen juttelen sen argentiinalaisten ohjaajien, Arantxa Oliverin ja Lucia Ferreyran, kanssa.

Minua kiinnostaa, valitsivatko he esitykseen erityisesti näyttelijöitä, jotka kokevat olevansa vankilassa syyttöminä.

”Emme kysyneet mistä näyttelijämme ovat saaneet tuomionsa tai miten oikeudenmukaiseksi he ne kokevat. Sen sijaan lähdimme liikkeelle vapaudesta. Haastattelimme suuren määrän vankeja ja kysyimme heiltä, mitä vapaus heille merkitsee. Valitsimme esiintyjät vastausten perusteella”, Ferreyra sanoo.

”Moni vanki sanoi, ettei hänellä ole ollut vapautta myöskään vankeutta edeltävänä aikana. Jotkut kuvasivat elämäänsä vapaammaksi vankilassa kuin sen ulkopuolella. Vankilassa on kuitenkin ruokaa ja mahdollisuus harrastaa tai opiskella”, Oliver täydentää.

Museo-esitys myllää vankeuden ja vapauden käsitteitä rajulla ja rujolla tavalla. ”Vapaus ei ole valinta, se on todennäköisyys”, kertojaääni toteaa.

Meksikon vankiloissa on paljon viattomia ihmisiä, Ferreyra muistuttaa. Tämä liittyy vuodesta 2006 jatkuneeseen sotaan huumekartelleja vastaan: poliiseille maksetaan ihmisten kiinni ottamisesta.

Olemme kuulleet, että huumediilerin tai murhaajan kiinni ottamisesta voi saada erillisen palkkion. Tämä tarjoaa oivan mahdollisuuden korruptiolle. Todelliset rikolliset ovat vapaina. Vankilaan päätyvät köyhät ja alistetut, joilla ei ole varaa puolustautua.

Oliver ja Ferreyra ovat tehneet useampia esityksiä meksikolaisten naisvankien kanssa. Argentiinalaisina he tarkastelevat maan tilannetta osittain myös ulkopuolisen silmin.

Moni nainen on vankilassa miehensä tekojen takia, Oliver sanoo.

”Mies myy huumeita tai on osallisena sieppauksessa, ja nainen siivoaa rikospaikan. Kun poliisit pääsevät jyvälle asiasta, vankilaan meneekin nainen. Tuollaisista rikoksista voi saada pitkiä, kymmenien vuosien tuomioita.”

On myös naisia, jotka menevät vapaaehtoisesti vankilaan toisen puolesta maksua vastaan, Ferreyra lisää.

Monet näyttelijöistämme kokevat, että heidät on unohdettu. Varsinkin naiset.

Museo-esitys on hämmentävä kokemus, ja kun alkaa ymmärtää sen taustoja, se muuttuu entistä hämmentävämmäksi.

Aplodien jälkeen näyttämölle nousivat näyttelijöiden omaiset: äidit, puolisot, lapset. Todistimme tunteellista tapahtumaa, jossa toisistaan erotetut ihmiset kohtasivat pitkästä aikaa. Näimme halauksia, ilon ja tuskan kyyneleitä. Ihan oikeaa elämää, ei mitään teatteria. Jotain, mitä meidän ei olisi oikeastaan kuulunut nähdä. Jotain, mikä moninkertaisti kaiken, mitä esityksessä oli sitä ennen sanottu ja tehty.

”Se oli tosiaan erityinen tilanne”, Oliver sanoo. ”Omaisten kohtaamiseen vankilassa liittyy aina suuria jännitteitä. Ja sehän on tavallaan rangaistuksen sisältö.” 

Monet näyttelijöistä kokevat, että heidät on unohdettu, varsinkin naiset, Ferreyra kertoo.

”Vankilaan joutuessaan naiset ovat rikkoneet pyhän äidin myytin. Monien omaiset eivät halua olla heidän kanssaan missään tekemisissä.”

Jään pohtimaan vankilateatterin rooleja. Museo-esityksen näyttelijät ovat vahvoja ja rohkeita: yhtä aikaa roolihenkilöitä ja omia itsejään. He ovat myös ihmisiä koneiston rattaissa.

Sitten pohdin itseäni ja rooliani esityksen katsojana. Kokemus oli voimaannuttava ja  ilman muuta toivon ele, mutta silti koen, että meitä kaikkia tapahtumaan osallistuneita yhdisti tietynlainen alistumisen tunne.

Miten ohjajajat toivoisivat esityksen vaikuttavan katsojiinsa?

”Ajatus esityksestä museona on ironinen”, Oliver sanoo. ”Se on valmistettu vapaille ihmisille. Sellaisille, joilla on mahdollisuus tehdä kansalaisjärjestölle lahjoitus ja tulla vankilaan kuuntelemaan köyhien ja kovia kokeneiden tarinoita.”

”Haluamme tarjota heille mahdollisuuden pohtia omaa etuoikeutettua asemaansa”, Ferreyra lisää

Näinhän se juuri meni. Minäkin tein lahjoituksen. Puin vapaaehtoisesti ylleni siniset farkut, valkoisen t-paidan ja lenkkarit. Sain mahdollisuuden katsoa, tuntea ja ajatella.

Teatterintekijä ja kirjailija Jussi Lehtonen vieraili Meksikossa heinä-elokuussa tutustumassa paikallisiin dokumenttiteatterin tekijöihin.