Haastattelua edeltävänä yönä Raija-Leena Punamäki on kuullut, että Israel on jälleen pommittanut yhtä sairaalaa. Al-Ahli oli Gazan ainut täysin toiminnassa ollut sairaala.

Gazan sairaaloille on Punamäelle erityinen merkitys, sillä hän työskenteli palestiinalaisten kollegoidensa kanssa useissa alueen sairaaloissa vuoteen 2020 asti.

Hän on Tampereen yliopiston psykologian emeritaprofessori, joka on tutkinut vuosikymmenten ajan lasten kehitystä traumaattisissa sotaolosuhteissa ja tehnyt laajasti kenttätyötä Lähi-idässä – Gazan lisäksi muun muassa Israelin miehittämällä Länsirannalla, Israelissa, Kurdistanissa ja Libanonissa. Hän on ollut kehittämässä mielenterveyspalveluja Gazan kaistalle ja psykososiaalisia interventioita kidutuksen uhreille.

Israel suorittaa Gazan kaistalla ihmisoikeusjärjestöjen ja kansainvälisen oikeuden asiantuntijoiden mukaan kansanmurhaa. Gazan terveysministeriön virallisten – useiden asiantuntija-arvioiden mukaan liian matalien – lukujen mukaan kuolleita oli huhtikuun lopulla jo yli 51 000, heistä lapsia ainakin 17 400.

Voi sanoa ilman minkäänlaista idealisointia, että aina, kun ihmiset lyödään maahan niin kuin Gazassa tällä hetkellä, niin ihmiset pyrkivät uudelleenrakentamaan.

Punamäki seuraa tilannetta lähes joka yö ja miettii, mitä hänen viimeisimmille tutkimuskohteilleen kuuluu.

Hän on osa palestiinalais-suomalaista tutkimusryhmää, jonka tuore tutkimusartikkeli tarkastelee asejärjestelmien vapauttamien myrkkymetallien – esimerkiksi lyijyn, elohopean ja köyhdytetyn uraanin – vaikutuksia vauvojen fyysiseen ja emotionaaliseen kehitykseen. Tutkimuksessa oli mukana äitejä, jotka odottivat lasta Israelin Gazan kaistalle vuonna 2014 tekemän hyökkäyksen aikana.

“Emme varmaan koskaan tule tietämään, kuinka moni seurantatutkimuksen äideistä on kuollut. Meillä oli noin 500 äitiä. Tuhon mittakaavasta päätellen voi olla, että puolet heistä on menetetty”, Punamäki sanoo.

Sodissa puhutaan usein kuolleiden ja fyysisesti vammautuneiden kohtalosta, mutta lisäksi moni sodan kokenut kantaa myös valtavaa psyykkistä traumaa.

Vuosikymmenten tutkimustyö trauman parissa on opettanut Punamäelle paljon haavoittuvuudesta mutta myös selviytymiskeinoista.

Vaikka Gazan tuhot ovat massiiviset, hän ei usko ajatukseen ”menetetyistä sukupolvista”.

Sellaisen puheen tarkoitus on kai korostaa sotatoimien aiheuttamia traumoja, mutta se ei ole totuudenmukaista, hän sanoo.

“Se on hirveän ristiriitainen termi ja kertoo siitä, että emme ole oikein läheltä kokeneet sodan nujertamaa kulttuuria.”

Edes kansanmurhan kokeminen ei suoraan traumatisoi kaikkia lapsia, ainakaan samalla tavalla.

“Varmaan 90 prosenttia alueella on kokenut trauman, mutta me emme vielä yhtään voi arvata sitä, että kaikki olisivat traumatisoituneita.“

Gazalaiset tuttavat sanovat, että kaikkein kauheinta on se, ettei ole pystynyt kunniallisesti hautaamaan perheensä kuolleita.

Toinen yksinkertaistava ajatus on se, että trauma radikalisoisi. Aiheesta ei ole tarpeeksi tietoa, Punamäki sanoo.

Hän painottaa, että mielenterveystyö Gazassa jatkuu ja paikan päällä on paljon osaamista.

“Palestiinalaiset kollegat ovat kehittäneet valitettavasti erittäin hyvää asiantuntemusta trauman hoidosta. Jos ei olisi vuosikymmeniä jatkunutta sotilassaartoa, palestiinalaiset voisivat matkustaa ja konsultoida muita sotatraumoista, vaikka Sudanissa ja Syyriassa.”

Kestävyyttä ei pidä romantisoida. Punamäki näkee kuitenkin, että se nousee palestiinalaisten kohdalla voimakkaasti esille. Palestiinalaisten sitkeydelle on oma sanansakin, sumud.

“Voi sanoa ilman minkäänlaista idealisointia, että aina, kun ihmiset lyödään maahan niin kuin Gazassa tällä hetkellä, niin ihmiset pyrkivät uudelleenrakentamaan.”

Ihmisillä on myös moninaisia selviytymiskeinoja. Esimerkiksi kulttuuriset rituaalit nousevat entistäkin tärkeämpään rooliin traumaattisten kokemusten keskellä.

“Gazalaiset tuttavat sanovat, että kaikkein kauheinta on se, ettei ole pystynyt kunniallisesti hautaamaan perheensä kuolleita”, Punamäki kertoo.

Pommitusten jäljiltä raunioihin jääneitä on viimevuotisen arvion mukaan jopa 10 000 ihmistä. Omaisia ei silloin välttämättä löydy, eikä hyvästejä voi jättää.

“Se näyttää olevan yksi pahimpia riskitekijöitä sodan aiheuttaman psyykkisen kärsimyksen kannalta. Silloin ihmisiltä puuttuvat yhteiskunnan tarjoamat rituaalit surun aloittamiseen”, Punamäki sanoo.

Psykologina Punamäki haluaa sanoa, että lasten ei ole välttämätöntä altistua sodan kauhuille ja kärsimyksille.

Esimerkiksi Defence for Children International -järjestö sekä YK:n alaiset Unicef ja Unesco ovat kehittäneet työkaluja lasten suojelemiseksi sotatilanteissa. Tietoa sodan vaikutuksista, ihmisoikeustyötä tekeviä instituutioita ja mielenterveysohjelmia on olemassa.

Lapsia voidaan siis suojata hengenvaarallisessa tilanteessa, jos aikuiset niin haluavat.

“Ei se ole haihattelua. Me pystyisimme estämään sellaista altistusta sotatraumoille, mitä tällä hetkellä tapahtuu ainakin Ukrainassa ja Gazassa”, Punamäki sanoo.

Siihen meillä on myös velvollisuus, hän lisää.

Punamäki on ollut yhteyksissä palestiinalaisiin kollegoihinsa läpi Israelin pommitusten. Tietoja on vaihdettu sähköpostitse, Teams-puheluin ja puhelimitse. Keskustelu alkaa usein kuulumisista: kuka on elossa, kuka kuollut tai kenen talo on tuhottu. Sitten siirrytään työasioihin.

Punamäki kertoo ehdottaneensa elossa oleville palestiinalaiskollegoilleen, ettei tässä tilanteessa tehtäisi enää tutkimusta vaan keskityttäisiin psykososiaalisen avun antamiseen perheille ja koululaisille.

Jos me olisimme länsimaissa halunneet, niin me olisimme pystyneet estämään tuollaisen sotilasoperaation.

“He vastaavat, että ei ei, pitää totta kai myös julkaista tutkimusta”, Punamäki sanoo.

Henkilökohtaisella tasolla hän on potenut huonoa omaatuntoa siitä, ettei Gazan tuhoamista ole estetty.

Hän kertoo seuranneensa aluetta 1980-luvulta asti eikä missään nimessä olisi uskonut Israel-Palestiinan konfliktin päätyvän kansanmurhaan.

“Jos me olisimme länsimaissa halunneet, niin me olisimme pystyneet estämään tuollaisen sotilasoperaation. Ei se ole mikään luonnonlaki.”

Punamäellä on avioliiton kautta myös israelilainen perhe. Hepreantaitoisena hän on seurannut myös knessetin eli Israelin parlamentin keskustelua. 

“Sotilasjohto ja ministerit ovat niin ylpeitä kansanmurhasta. Kysymys ei ole siitä, että sitä piiloteltaisiin.”

Punamäen mielestä vaihtoehtojen esiin tuominen vaatisi parempaa työtä medialta. Julkista keskustelua vaivaa tarina vaihtoehdottomuudesta: näin tämä on vain mennyt, eikä sille voinut mitään.

Gazan tapahtumista uutisoidaan Suomessa niukasti, eikä Israelin sotatoimien laaja vastustus pääse esille. Sodan luonne, sen syyt ja seuraukset typistyvät, sanoo Punamäki.

“Me Suomessa tosiaan voimme sanoa, että emme tienneet.”