YK:n kehitysohjelman UNDP:n Liettuan toimiston johtaja Cornelis Klein ei pidä hyvänä ajatuksena eri maiden vertaamista toisiinsa, vaikka on itse vuosien varrella ollut pistämässä valtioapparaatteja pystyyn Pakistanissa, Burmassa, Turkissa, Bhutanissa ja Lesothossa.

Klein kyllä myöntää, että onhan kehitysmaiden ja Balttian maiden ongelmissa paljon samankaltaisuutta, kuten lisääntyvää köyhyyttä, korruptiota, demokratiavajetta, kasvavaa rikollisuutta ja hämärää bisnestä. Mutta niinhän on kaikkialla.

”Itä-Euroopassa tapahtunut valtavan ihmismäärän erittäin nopea köyhtyminen ja marginalisoituminen on monessa mielessä, varsinkin psykologisesti, aivan oma tapauksensa. Se, että ihmiset joutuvat yhtäkkiä tulemaan toimeen puolella entisistä tuloistaan, on valtava henkinen shokki. Jotkut selviävät siitä, toiset eivät”, Klein sanoo vakavana.

Liettuassakin sosialismin aikainen turvaverkosto katosi ja nyt uuden luominen takkuaa. Siksi Klein on edelleenkin 12 -henkisen joukkueensa kanssa Vilnassa ja miehittää maan ulkoministeriön toisen kerroksen kokonaan. Klein vähän venyttää vastaustaan, kun häneltä kysyy kuunteleeko kolmannen kerroksen virkamiehistö heidän mielipiteitään.

”No meillä nyt ei niinkään ole läheinen suhde valtaan… Sanotaan että me asumme yhdessä, meillä on läheiset kontaktit virkamiehistöön ja vuoropuhelu toimii. Se, että he kuuntelisivat meitä, ei ehkä parhaimmalla tavalla kuvaa tätä suhdettamme.”

UNDP tuli Liettuaan 19 kuukautta kommunistihallinnon kaaduttua. Toimiston päätehtävänä oli auttaa murrosvaiheessa maan kansallisten instituutioiden rakentamista. ”Ensisijainen tehtävä oli helpottaa siirtymävaihetta kouluttamalla eri sektoreiden väkeä ja antaa tukea kansalaisjärjestöille”, Klein sanoo.

Moni prosessi on liikkeellä, mutta työmaata riittää. Köyhyyskysymys on UNDP:n erityisen huomion kohteena ja järjestö on tuottanut Liettuasta hyvin yksityiskohtaisen köyhyysraportin.

”Suuri ongelmahan oli ja on se, että kommunismissa eläneet ihmiset olivat tottuneet turvautumaan asiassa kuin asiassa valtion apuun. Silloin ei myöskään ollut tällaista työttömyysongelmaa. Nyt tilanne ja instituutioiden rooli on täysin toinen. Ne täytyy rakentaa uusiksi ja niiden on tehtävä itselleen selväksi mikä asia kenellekin kuuluu.”

Murrosvaiheesta on tullutkin odotettua monivuotisempi projekti. UNDP:n lähtölaskennasta Liettuassa ei vielä puhuta – pikemminkin päinvastoin, sillä vuoden 2000 operaatiot paisuttavat budjetin jo noin 300 miljoonaan markkaan.

UNDP ei halua nostaa omaa häntäänsä eikä Kleinkaan halua niinkään puhua ”omista” projekteista, vaan he haluavat pikemminkin toimia eräänlaisina Liettuan omien instituutioiden tuuppareina ja kansallisten ohjelmien takapiruna, joka valvoo, antaa asiantuntija-apua ja yrittää hahmottaa tulevaisuutta.

”Ministeriöillä itselläänhän on vastuu tekemisistään. Meidän tehtävämme on kertoa virkamiehille miten he voisivat hoitaa hommansa paremmin”, Klein muotoilee.

”Minulle avainkysymys Liettuassa edelleenkin on se, miten hallitus ja ministeriöt saadaan kunnolla toimimaan. Niiden on löydettävä ja ymmärrettävä oma paikkansa sekä kyetä keskittymään tärkeimpiin tehtäviinsä. Niiden pitää pystyä organisoimaan oma toimintansa.”

”Samalla yksityissektorin täytyy ottaa oma vastuunsa asioista. Liettuassa on massiivisesti yksityistetty eri tuotannon aloja ja prosessi jatkuu. Hallituksen ja yksityissektorin suhde on edelleenkin hankala.”

Kleinin mukaan Liettuan hallituksen pitäisi myös saada toimiva vuoropuhelu aikaiseksi kansalaisyhteiskunnan kanssa. Kansalaisjärjestöjä maahan on muutoksen jälkeen syntynyt kuin sieniä sateella ja useimmat niistä paikkaavat yhteiskuntaa koulutuksen, kulttuurin ja terveydenhuollon alueella. Pelisäännöt ovat vielä epäselvät.

”Katsoppa maan nykyisiä puolueita ja valtiovallan rakenteita, siellä se sosialismin perintö näkyy”, Klein sanoo ja virnistää. ”Se näkyy ministeriöiden ja virallisten elimien tiedottamisessa, tiedon jakamisessa ja avoimuudessa, jossa noudatetaan edelleenkin hyvin hierarkista käytäntöä.”

Toisena kiireellisimpänä tehtävänä Klein pitää paikallishallinnon rakentamista ja ihmisten saamista mukaan talkoisiin.

”Sehän on tietysti poliittinen prosessi. Kysehän on siitä ottavatko paikallishallinnossa ja kunnanvaltuustoissa työskentelevät ihmiset tehtävänsä vakavasti.”

Kleinin mukaan suurin osa Liettuan paikallishallinnosta on edelleenkin byrokratian bunkkereita, joissa ”ei ole mitään mielikuvitusta” ja joissa läpinäkyvyyden käsite on vielä tuntematon.

”Ihmisten pitää päässä myös tiedon lähteille. Ihmisten tulisi tietää mistä kulloinkin puhutaan. Tiedon puute tekee heistä epäluuloisia. Asioiden hoitoon täytyy myös saada jatkuvuutta. Tuloksia ei synny, jos poliittisten heilahtelujen myötä aloitetaan aina alusta.”

”Täällä on kuitenkin hyvää yritystä. Liettualaiset ovat työteliästä väkeä.”

KIMMO LEHTONEN