Eteläafrikkalainen koreografi ja tanssija Vincent Mantsoe.Afrikka, tanssi ja rummut. Mielikuva istuu tiukasti länsimaisissa mielissä. Niin tiukasti, että afrikkalaista nykytanssia tuntemattomalle katsojalle huhtikuussa järjestetyn Afrikan koreografiakilpailun voittajien esitykset voivat olla hämmentäviä: mosambikilainen ryhmä Culturarte tanssii viulujen ja pianon tahdissa, kongolaisen Li-Sanghan esitys muistuttaa paikoitellen teatteria ja Senegalissa asuvan kongolaisen Andréya Ouamban koreografia hyödyntää… hiljaisuutta.

Afrikkalainen nykytanssi on vuosikausia tanssinut kliseitä vastaan – tai niiden kanssa leikitellen. Koreografit vierastavat ”afrikkalaisuuden” leimaa. Monien mielestä se on turha määritelmä, jolla taiteilijoita voidaan kätevästi lokeroida ja välttää siitä tärkeimmästä eli taiteesta puhuminen.

Nyt kuudetta kertaa Pariisissa järjestetty koreografiakilpailu avaa oven afrikkalaisen nykytanssin tilaan. Kilpailuun valittiin yksitoista esitystä 98 ehdokkaasta. Vaikka monet moittivatkin tämänvuotista tasoa tavallista heikommaksi, kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että kilpailu on vuodesta 1995 lähtien antanut yhä useammille ryhmille tilaisuuden esiintyä ja tehnyt maanosan tanssia tunnetuksi. Voittajat esiintyvät kesäkuussa myös Kuopiossa.

Perinnettä voi käyttää – tai olla käyttämättä

Afrikkalaisen nykytanssin juuret ovat kuitenkin paljon vuotta 1995 kauempana. Ensimmäinen nykytanssin koulu perustettiin Senegalin pääkaupunkiin Dakariin jo vuonna 1977. Sitä johtamaan saapui Germaine Acogny, nykytanssin afrikkalainen äitihahmo.

Koulu sulki ovensa vuonna 1982, mutta avattiin uudelleen, tällä kertaa nimellä L’Ecole des Sables. Toubab Dialowin kylässä sijaitseva opinahjo kouluttaa afrikkalaisia tanssijoita kolmen kuukauden kursseilla, joilla perinteisillä tansseilla on tärkeä osa.

”Jokainen kurssilainen opettaa muille oman maansa tansseja. On tärkeää, että tanssijat tiedostavat tämän perinnön ja osaavat käyttää sitä niin halutessaan”, toteaa Acogny, joka puhuu afrikkalaisista tansseista monikossa.

”Niin halutessaan.” Kaikki eivät halua ja turhautuvat, kun länsimainen yleisö tuntuu edelleen odottavan samaa rumpujen pärinää ja maata tiuhaan tahtiin polkevia jalkoja. Afrikkalaisen yleisön odotukset saattavat olla yllättävän samansuuntaiset, ja nykytanssin muotoja hyödyntäviä koreografeja moititaan länsimaiden matkimisesta. Lokeroinnilta on vaikea välttyä.

”Gettoutuminen on pahasta. Avoin mieli on ensisijaisen tärkeää”, toteaa burkinafasolainen tanssija ja koreografi Salia Sanou, joka on toiminut kilpailujen taiteellisena johtajana kolmesti. Sanou tanssii osan vuodesta ranskalaisen koreografin ryhmässä Montpellier’ssä ja lopun aikaa Burkina Fasossa, jossa hänellä on oma ryhmä, Salia nï Seydou, tanssija Seydou Boron kanssa.

”Totuus ei tule sen enempää Euroopasta kuin Afrikastakaan. Yhä useammat koreografit ovat ymmärtäneet keskustelun, mielipiteiden vaihdon ja erilaisiin vaikutteisiin tutustumisen tärkeyden”, Sanou toteaa.

Ohjat omiin käsiin

senegalilaiset tanssijat Andréya Ouamba ja Fatou Cissé esiintyvät tanssiryhmä Premier Tempsin teoksella ”Impro-Visé 2”, joka voitti koreografiakilpailun.Mutta miten tutustua maailman tansseihin, kun koulutus on satunnaista, matkustaminen eri Afrikan maiden välillä on hankalaa, tieto kulkee huonosti eikä taide takaa toimeentuloa?

Taloudellisten ongelmien kanssa painiskelevat afrikkalaiset tanssijat ja koreografit ovat entistä tietoisempia siitä, että vastauksia näihin kysymyksiin ei pidä odottaa Afrikan ulkopuolelta. Jotta asiat muuttuisivat, niihin on käytävä käsiksi itse. Sen tietää myös Salia Sanou, joka on ollut Seydou Boron kanssa perustamassa tanssikeskusta Burkina Fason pääkaupunkiin Ouagadougouun. Keskus avataan ensi joulukuussa usean vuoden varainhankinnan ja rakennustöiden jälkeen. Rahoitus tulee Burkina Fason kulttuuriministeriöltä, Ranskan kehitysyhteistyövaroista ja Salia nï Seydou -ryhmän kassasta.

Sanoun tavoin yhä useammat afrikkalaiset tanssijat ja koreografit ovat ottaneet vastuun omiin käsiinsä ja ryhtyneet festivaalin järjestäjiksi, kouluttajiksi ja kulttuurimanagereiksi. Viimeisten kymmenen vuoden aikana eri Afrikan maissa on perustettu tanssifestivaaleja, jotka järjestetään usein pienillä budjeteilla ja lukuisista käytännön ongelmista huolimatta Dakarissa, Doualassa, Ouidah’ssa, Bamakossa, Ouagadougoussa…

Monipuolisempaa liikekieltä

Lisääntyvien tapaamisten ja esiintymistilaisuuksien myötä afrikkalainen nykytanssi on muuttunut entistä monipuolisemmaksi. Vielä muutama vuosi sitten Etelä-Afrikka oli lähes ainoa Afrikan maa, jossa oli säännöllisesti tarjolla nykytanssin koulutusta ja esityksiä, mikä näkyi myös suurina tasoeroina koreografiakilpailujen esityksissä. Nyt erot ovat tasoittuneet ja liikekieli rikastunut.

Afrikkalaiset koreografit, jotka usein ovat myös teostensa tulkitsijoita, uskaltavat erottautua ja kehittää omaa kieltään. He pohtivat esityksissään yhä useammin tanssin olemusta ja sen suhdetta yleisöön, ottavat kantaa. Kongolaisen Faustin Linyekulan teos Le Festival des mensonges (2005) käy läpi Kongon lähihistoriaa ja maata itsevaltiaan elkein hallinneen Mobutu Sese Sekon kautta ja ammentaa vaikutteita Kinshasan arjesta.

Kenialainen Opiyo Okach, jonka teos Cleansing (1998) käsitteli etnistä puhdistamista, pohtii tuoreimmassa teoksessaan Shift… centre (2005) katseen voimaa: ”Miten tila ja hahmottaminen ja toisaalta hahmottaminen ja identiteetti liittyvät toisiinsa? Miten mahdollistaa asioiden katsominen monesta näkökulmasta niin, että vältytään lokeroinnilta? Asioiden katsominen vain yhdestä näkökulmasta on katseen tyranniaa”, kirjoittaa Okach nettisivuillaan.

Teoksessa näyttämön ja yleisön välillä ei ole rajaa, arkiasuihin pukeutuneet viisi tanssijaa liikkuvat katsojien lomassa. Teos elää ja muuttuu esitystilan ja yleisön mukaan. Joidenkin mielestä voitaisiin olla kaukana afrikkalaisesta perinteestä – mutta ollaanko sittenkään? Afrikkalaisen perinteisen tanssin ”näyttämö” on katsojien muodostama rinki. Perinne elää ja muuttaa muotoaan, aivan niin kuin Afrikka itse.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 6-7/2006