Toumani Diabaté’s Symmetric Orchestra: Boulevard de l’Indépendance

World Circuit

Diabaté -nimen voi kääntää suunnilleen ”ihminen, jolta kukaan ei voi kieltää mitään”, ja sehän istuu mainiosti malilaiseen kora-harpun soittajaan Toumani Diabatéen (s. 1965). Muusikkosukuun syntyneeltä Toumanilta (hänen isäänsä Sidike Diabatéa kunnioitetaan tittelillä koran kuningas, ja häntä itseään kutsutaan soveliaasti koran prinssiksi) kun näyttää onnistuvan kaikki, niin perinteisiin pitäytyvä ja intiimin pienimuotoinen akustinen soitto kuin modernisoitu ja muun maailman musiikeista vaikutteita ottava ison orkesterin kanssa esiintyminenkin.

Viime vuonna julkaistu duolevy hiljakkoin edesmenneen kitaristi-laulaja Ali Farka Touren kanssa oli loistelias esimerkki Toumanin tradition hallinnasta, ja uutuus näyttää, miten vanhoja perinteitä voi uudistaa kadottamatta kosketusta lähtökohtaan. Malin pääkaupungissa Bamakossa äänitetyllä albumilla Toumanin kora helmeilee ihastuttavasti polveilevia ja laulusävelmien kanssa keskustelevia melodioitaan vaihtelevissa musiikkiympäristöissä, hetkittäin aivan yksinään, joskus balafonin ja djembé-rummun kaltaisten perinnesoittimien kera ja usein vaskipuhallinten tukevoittaman, sähköisesti vahvistetun suuren yhtyeen soitinsolistina.

Albumin nimi, Itsenäisyyden bulevardi, tuskin ainakaan yksinomaan viittaa konkreettiseen paikkaan, vaikka varmaan Bamakosta sellainenkin katu löytyy. Pikemminkin sen voisi ajatella tarkoittavan taiteilijan itsenäisyysjulistusta. Ja se taas voisi tarkoittaa paitsi suvereeniutta omalla kulttuurillisella maaperällä, myös tasavertaista vuorovaikutusta vieraiden kulttuurien kanssa.

Se vieraus tosin on etenkin läntisen pallonpuoliskon musiikkien yhteydessä pohjimmiltaan sangen vähäistä, niin syvällä Amerikkojen nykymusiikkien ytimessä Afrikka sykkii. Esimerkiksi kappale Salsa, joka nimensä mukaisesti on salsaa, menisi melkein täydestä kuubalaisena kaikkine Mali-sävyineenkin. Synteesien toimivuuden salaisuuden täytyy piillä siinä, että yhdistely tapahtuu musiikin eikä mielistelyn ehdoilla: kuulostaa, että muusikkoa ajaa enemmän oma seikkailumieli kuin halu tarjota länsimaisen yleisön korville jotain tuttua, jotain sellaista, johon korva helposti tarttuu. Ja silti juuri niin ja aivan vastustamattomasti tapahtuu.

Natacha Atlas: Mish Maoul

Mantra Recordings

Monikulttuurisuuden voi sanoa tulleen laulaja Natacha Atlasille kodinperintönä: vanhemmista toinen on britti ja toisen sukujuuret ovat Egyptissä, ja Natacha itse on varttunut ensin Brysselissä ja myöhemmin Britanniassa. Hänen musiikkinsa tuntuu uskollisesti heijastelevan tätä sekalaista taustaa. Pohjana on laajasti ottaen arabiperinne, mutta sen päällä kelluu vaikka mitä, triphopista bossa novan ja chansonin kautta intialaiseen poppiin ja tuaregi-transsiin. Joskus nämä toisilleen etäiset musiikilliset sfäärit sekoittuvat samassa laulussakin, mikä antaa esityksille vekkulia, kenties tahattomankin humoristista henkeä. Sekoitus yleensä toimii, mutta ei ihan aina, kuten Atlasin edellisellä julkaisulla, jonka omaleimaisuus hautautui klubiteknosoundin alle. Tällä kertaa hän onnistuu huomattavasti paremmin.

Sukke: Introducing

World Music Network

Euroopan juutalaisten välillä jo lähes kadonnut perinnemusiikki klezmer on paitsi vironnut täyteen henkeen, myös saavuttanut melkomoista yleisönsuosiota. Siitä huolimatta hollantilaisen harmonikansoittaja Sanne Möricken, brittiläisen klarinetisti Merlin Shepherdin ja saksalaisen kontrabasisti Heiko Lehmannin klezmer-trio Sukke on pikkuisen uhkayritys. Sukken klezmer nimittäin on huomattavasti lähempänä juuria kuin monen muun, sillä varsinkin amerikkalaisten yhtyeiden yleisenä tapana on ryydittää perinnettä esimerkiksi vahvoilla jazz-mausteilla. Mistään musiikillisesta museosta ei silti ole kyse, vaan klezmerin kehittämisestä sisältäpäin.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 6-7/2006