(Kuva: Hanna Kahranaho)

Tästä tekstistä piti tulla toisenlainen. Päätimme Kumppanin toimituksessa haastatella Suomeen sota- tai muilta konfliktialueilta muuttaneita pakolaisia tai ihmisiä, jotka olivat jonkun henkilökohtaisen uhan vuoksi joutuneet anomaan turvapaikkaa Suomesta.

Halusimme saattaa nämä ihmiset eripuolilta maailmaa yhden pöydän ääreen keskustelemaan kokemuksistaan: siitä, miltä tuntuu elää sodan keskellä tai miten väkivallan kokemukset vaikuttavat myöhempään arkeen – tässä tapauksessa elämään Suomessa.

Halusimme löytää jotain yhteistä, jonkin yleismaailmallisen samankaltaisen kokemuksen. Halusimme rakentaa dialogin, jossa toimittaja ei näkyisi juuri lainkaan.

Halusimme antaa niiden puhua, joilla on asiaa.

Elämä osoitti, että olimme väärillä jäljillä lähes joka suhteessa.

Ensiksikin, minun oli lähes mahdottoman vaikea löytää haastateltavia. Aihe on niin henkilökohtainen, ettei juuri kenenkään voi olettaa vuosikymmentenkään jälkeen haluavan jakaa sitä mediassa, omalla nimellään ja kuvallaan varustettuna.

Luovuin ensin yhden pöydän ajatuksesta, seuraavaksi valokuvauksesta ja viimeiseksi omalla nimellä esiintymisestä. Sittenkään haastateltavia ei löytynyt. Monet virallisetkin tahot totesivat, että harva Suomeen sota-alueilta muuttanut haluaa muistella menneitä. He yrittävät elää täällä. Onko se niin vaikea ymmärtää?

Neljän ihmisen tie

Tässä on saldo, neljän ihmisen tarinat. He kaikki kertoivat tarinansa mieluusti, ja se oli todella tärkeää. Tällaisessa aiheessa ei halua harrastaa journalistista suostuttelua.

Kokemukset sodasta ovat tietenkin yksilöllisiä, ja tavoitteemme olikin tuoda esiin yksilö kokemuksineen. On huomioitava, että puhumme sodasta selviytyneiden ihmisten kanssa. He ovat omassa elämässään voittajia, häviäjiä ei enää ole. Yksi haastattelemistani ihmisistä kertoi etsineensä pitkään syytä siihen, miksi hän selvisi mutta hänen naapurinsa ei. Hän yritti löytää suurta tarkoitusta olemassaololleen.

Haastattelujen suhteen törmäsin kahteen suurhaasteeseen, joita en ollut ymmärtänyt ottaa huomioon.

Vaikka olisi asunut Suomessa jo vuosia, sotaan liittyvät vivahdetason tuntemukset ja kokemukset vaativat kerrottuna lähes täydellistä kielenhallintaa. Ajattelin, että tämä saattaisi aiheuttaa kielellisiä hankaluuksia.

Mutta nyt olen varmistunut siitä, että kielessämme ei edes löydy sanoja kuvaamaan konfliktin tuntemuksia. Sota piirtyy mieleen toisin. Ehkä nuo tuntemukset, kokemukset ja muistot ovat pikemminkin värejä, kuvia, ääniä, hajuja.

 

Milloin sota muuttuu arjeksi?

Toinen haaste, johon törmäsin haastatellessani ihmisiä, liittyy siihen, että he eivät tunteneet sotaa, konfliktia tai sen analysointia kohtaan juurikaan kiinnostusta.

Haastateltavat eivät ymmärtäneet, miksi olin kiinnostunut heidän kokemuksistaan, heidän arjestaan. Eihän toimittaja tee Suomessakaan reportaaseja lähikaupassa käymisestä – miksi siis heille jostain niin arkisesta kuin sodasta. Sota oli. Piste. He ovat enemmän kiinnostuneita siitä, mitä elämällä on tarjottavanaan nyt ja tulevaisuudessa.

Erityisesti silloin, kun on syntynyt sotaa käyvään maahan, sodasta tulee ihmiselle normaalitila. Tällöin sodan arkipäivän kuvat kauhistuttavat enemmän kuulijaa kuin kertojaa.

Ymmärsin, että olin katsonut sotaa pumpulinäkökulmasta, sillä me täällä ulkopuolellahan tiedämme, miten hoitaa sivuseikkojen sanahelinää. Kun sotaa käydään, kysymys on selviämisestä, siitä että elää ehkä vuosikymmeniä jatkuvan sodan keskellä ja arkielämä rakentuu sen varaan. Ja uskon, että tuo selviäminen ja myös itsesuojelu pohjaa siihen, että katsotaan eteenpäin, tulevaisuuteen.

Yön pimeyttä, ääniä ja kuvia

Kaikkia haastattelemiani ihmisiä yhdistää kokemus yöstä. He puhuivat paljon yön pimeydestä ja siellä kuuluvista äänistä: yöstä, jolloin pelkää tulevansa viedyksi kotoa; pimeydestä, jonka turvin on hyvä paeta; myöhemmistä öisistä painajaisista tai unettomuudesta.

Pienet ja hullunkuriset asiat piirtyvät tajuntaan, kun pelkää. Saattaa muistaa ainoastaan kuvan saappaan halkeamakohdasta, pimeydestä kaikaavan musiikin rytmin tai pommitusten äänet. Suomalaisen ambulanssin sireenin ääni voi terävöittää muiston öisestä pommituksesta vielä vuosien jälkeen.

Yhtä lailla haastateltavien kokemuksiin niin sota-alueella kuin Suomessakin liittyi yhteisön tärkeys. Jokainen haastateltava kertoi, ettei olisi selvinnyt ilman perhettä sodasta, ei henkisesti eikä fyysisesti.

Haastattelujen perusteella tuli sellainen olo, että konfliktialueilta saapuneiden elämä kietoutui usvaan vielä pitkään Suomeen tulon jälkeen. Traumaattiset kokemukset epäilemättä vaikuttavat siihen, että muistikuvat ovat epäselviä, ajan tai paikan kokemukset epätarkkoja.

Valtaosa niistä Suomeen muuttaneista, joiden kanssa olen puhunut, on kertonut pelänneensä alkuun Suomessa enemmän kuin rauhattomassa kotimaassaan koskaan. Yksi haastattelemistani ihmisistä joutui jopa suoran väkivallan kohteeksi. Pelko on siis hyvin todellinen.

Ei siis ihme, että haastateltavani arvostavat eritoten rauhaa ja turvallisuutta. Se on heille monien vuosien jälkeen lopulta yhtä kuin Suomi. Heistä jokainen eläisi kuitenkin mieluiten omassa synnyinmaassaan jos saisi valita – eli jos siellä olisi turvallista elää.

 

Puolet joutui Vietnamiin vankilaan

”Armeijalla oli pamppuja ja keppejä, joissa oli nauloja – meillä ei ollut mitään. Vanhemmat käskivät meidät nuoretkin mukaan tappeluihin”, kuvailee Tran, 23.

Jäntevä nuorimies on syntyjään Vietnamin vuoristolainen, montagnardi, ja kuuluu jarai-kansaan. Vuoristolaiset ovat kärsineet 1970-luvulta lähtien kommunistisen hallituksen vainosta: heidän maitaan on varastettu ja kristityn vähemmistökansan uskontoa on uhattu.

Myös Tranin isä joutui vankilaan. Isää pahoinpideltiin siellä raa’asti, sitten hänet vapautettiin.

Tran lähti veljensä kanssa Vietnamista kolme vuotta sitten. Tuolloin valtion poliisi sulki montagnardi-miehiä vankiloihin. Miehet jättivät perheensä ja pakenivat vaikeakulkuista vuoristoreittiä pitkin Kambodzhan rajalle.

”Kävelimme kolme yötä. Meitä oli 35 ihmistä, ja kun poliisi otti meidät rajalla kiinni, puolet joutui Vietnamiin vankilaan ja puolet pääsi Kambodzhaan”, Tran kertoo. Hän ei edelleenkään tiedä, miksi oli onnekkaiden joukossa.

Tran ja hänen veljensä elivät vuoden päivät pakolaisleirissä.

”Talon huoneet olivat täynnä lattialla nukkuvia ihmisiä. Tiesin, että leirillä täytyy olla vuosi ennen kuin voi päästä ulkomaille.”

Suomi oli ainoa maa, johon veljekset saattoivat lähteä yhdessä.

”Kun saavuimme, en ymmärtänyt mitään. Mutta elekielellä selviää aika pitkälle”, Tran näyttää käsillään.

Tran näkee toisinaan painajaisia Vietnamin ajoista. Eniten hän kuitenkin ikävöi Vietnamia – ja perhettään. ”Nyt siellä on rauhallisempaa”, Tran sanoo.

Hän toivoo voivansa palata Vietnamiin. Suuri osa montagnardeista haluaisikin maansa takaisin. Perinteiselle vuoristolaiselle lopullinen lähtö Vietnamista on viimeinen vaihtoehto.

”Me emme ole kiviä”

Nadia muistaa yön vuonna 1982. Poliisit hyökkäsivät hänen kotiinsa Bagdadissa. 14-vuotias tyttö pissasi alleen, kun hänet pakotettiin katsomaan, miten isää hakattiin ja äiti pudotettiin väkivaltaisesti rappusista alas.

Isä vietiin pois perheensä luota ja suljettiin viikoksi maavessaan. Isä ei suostunut äänestämään presidentti Saddam Husseinia.

”Kaikki Irakin kurdit ajettiin Irakin-Iranin sodan aikana pois maasta. Meiltä vietiin henkilöllisyyspaperit. Emme olleet mitään: Irakissa olimme iranilaisia, Iranissa arabeja”, Nadia kertoo.

”Iranin rajalla meille sanottiin, että jos tulette takaisin, tapamme teidät kaikki.”

Pommit räjähtelivät – ja tuhansia ihmisiä käveli kohti tuntematonta. ”Matkalla katosi paljon kauniita tyttöjä. Sotilaat raiskasivat ja tappoivat heidät. Minun äitini sotki naamamme, jotta näyttäisimme rumilta ja saisimme olla rauhassa”, Nadia kuvailee.

”Hautasimme seuraavien vuosien aikana kymmeniä perheenjäseniä ja sukulaisia.”

Vuonna 1992 Nadia pakeni miehensä kanssa Teheranista. He ostivat Venäjän puolella passit ja lensivät Suomeen.

”Olin raskaana, ja jäimme kiinni väärillä passeilla. Meitä pidettiin lentokentällä vankeina kolmen päivän ajan. Ei ruokaa, eikä juomaa. Olimme tulleet paratiisin sijaan johonkin aivan kauheaan.”

43-vuotias Nadia istuu kauniissa olohuoneessaan Helsingin Kontulassa. Hän hymyilee tyynesti: omien lasten ilo on nyt kaikkein tärkeintä. Mies otti eron vuosia sitten, mielenterveysongelmien vuoksi.

”Me emme ole kiviä vaan lihaa ja nahkaa. Me ihmiset tunnemme ja rikkoudumme.”

Nadia itkee edelleen puhuessaan nuoruudestaan. Hän ei halua katsoa Irakin nykytilannetta edes televisiosta.

”Pieni veljenpoikani kulkee pihalla ase kädessään suojellakseen kotia, kun isä on töissä. Tytön on oltava sisällä, ettei hän joudu varastetuksi ja raiskatuksi.”

Nadia kertoo, ettei omaa lapsuutta halua ajatella. Ei tavallisina arkipäivinä. ”Sydän rikkoutui siellä ja siksi on parempi elää Suomessa, tässä ja nyt.”

Nadia on takavarikoinut oman poikansa passin, sillä hän ei uskalla antaa tämän matkustaa ulkomaille. Nadia pelkää, ettei poika pääsisikään takaisin Suomeen.

”Minulle Suomi on maa, jossa haluan tulla haudatuksi. Siellä pitää olla, missä sydän on rauhassa. Tämä maa suojasi meitä, kun meillä ei ollut mitään.”

”Se oli shokki”

”Sota oli alkanut Pohjois-Somaliassa. Kaikkialla oli kuolleita. Lähdin pakoon pimeän aikaan, ettei meitä nähtäisi”, 32-vuotias Yusuf kertoo vuoden 1988 tapahtumista.

”Pelkäsin tappeluita ja sitä, että tulitukset osuisivat minuun. Pelkäsin kuolleiden ihmisten näkemistä.”

Yusuf, joka oli tuolloin 14-vuotias, kadotti perheensä, mutta käveli seitsemän päivän ja seitsemän yön ajan aina Etiopiaan pakolaisleirille. Perhekin löytyi samalta leiriltä.

”Olin siellä kuukauden. Leiri oli sellainen saharannköinen alue. Moni ympärilläni kuoli nälkään ja janoon. Minun isäni kuoli sinne ja pieni siskontyttäreni.”

Yusuf halusi eteläiseen Mogadishuun, jossa oli rauhallista. Äiti saattoi poikansa, sillä miehet tai pojat eivät saaneet liikkua yksin. ”Armeija pysäytti miehet ja kysyi, mistä klaanista oli. Jos klaani oli väärä, he tappoivat välittömästi.”

Äiti myi kultakorunsa ja osti pojalle lentolipun Eurooppaan. Yusuf lensi Venäjälle. Nuo ajat ovat piirtyneet mieleen pelottavina. Yusuf kuuli tutuiltaan, että Ruotsissa olisi helpompaa. Hän päätti matkustaa Helsingin kautta Tukholmaan.

Oli vuosi 1990. Kesäkuun 26. päivänä kello 11.00 Yusuf pysäytettiin junassa Lahden rautatieasemalla. Silloin kaikki muuttui.

”Liikuin pelkällä somalipassilla, ja kun poliisi kysyi viisumia, teeskentelin, etten ymmärrä. He tutkivat tilannetta ja sanoivat lopulta, että tervetuloa Suomeen, olet pakolainen Somaliasta!”

Yusuf vietiin Nastolan vastaanottokeskukseen, jonka lähiympäristössä asui ennakkoluuloisia ihmisiä. Rasismi yltyi niin mittavaksi, että pakolaisia kohti ammuttiin. Yusuf kertoo pelänneensä aluksi Suomessa enemmän kuin Somaliassa koskaan.

Yusuf muistaa noista ajoista vain vähän. ”En pystynyt shokkitilan takia opiskelemaan, keskittyminen oli hyvin vaikeaa. Pelästyin helposti ja olin ärtynyt.”

Vielä vähemmän Yusuf muistaa Somaliasta. ”Matkustin viime marraskuussa Somaliaan, ja tajusin, että trauma on pimentänyt muistini.”

Kun Yusufin sedät ja tädit tulivat tervehtimään, mies ei muistanut heitä lainkaan.

”Se oli iso shokki. He kysyivät huolissaan, että olenko sairas tai hullu, kun olin niin hiljaa. Olin heille musta ja silti outo: hiljainen suomalainen.”

”Milloin he koputtavat minun ovelleni?”

Kun Nicaragua ajautui 70-luvulla sisällissotaan, nuorilla miehillä ei ollut vaihtoehtoja. Piti valita puoli: liittyäkö Somozan diktaattorisuvun johtaman valtion sotilasjoukon vai vasemmistolaisen sandinistipuolueen riveihin.

”Yöt olivat pelottavia. Kuuntelin sotilaiden kenkien kopinaa ja pelkäsin, että he hakevat minut. Yritin laskea, että milloin he koputtavat minun ovellani”, tuolloin 16-vuotias Julio kertoo.

Julio päätti liittyä sandinistien riveihin. ”Sain kolmen päivän koulutuksen ja aseen käteeni”, hän kertoo.

Julio ajatteli noihin aikoihin, että ase oli kuin vaimo – hänen turvansa. Sota oli osa tavallista arkielämää, ja koska nuoren miehen oli tarkoitus elää, hän tarvitsi aseen.

Julio on puoliksi miskito-intiaani – ja miskitot sekä sandinistit ajautuivat konfliktiin vuoden 1979 vallankumouksen jälkeen. Julio jäi ainoana perheenjäsenenä sandinistien puolelle.

”Äitini ja veljeni eivät voineet kertoa minusta. Meitä kaikkia olisi pidetty pettureina, jos taustastani olisi tiedetty.”

Julio päätti lähteä vuonna 1984 opiskelemaan Neuvostoliittoon, jonka kanssa Nicaragua teki yhteistyötä. Siellä hän tapasi tulevan suomalaisen vaimonsa.

Alkuun Julio näki painajaisia, ja kuvat pimeistä öistä, sotaan hakevista sotilaista piirtyivät sarveiskalvolle. ”Nykyään näen harvoin painajaisia – ja pääsen niistä yli nopeasti.”

Julion selviytymisvietti on vahva. Uusiin paikkoihin mennessään hän kuin huomaamatta selvittää pakoreitit vahingon varalta.

Julio korostaa sitä, että sota ei ole niin pelottava juttu. Ennen lastensa syntymää hän oli valmis sotaan oikean asian puolesta. Mutta ei enää – koska poliitikot tekevät sotia ja ihmiset ovat pelinappuloita.

”Sota on kuulunut minun elämääni. Moni ihminen kysyy minulta, että olenko tappanut ketään. Minun on pakko vastata, että en tiedä.”

Haastateltavien nimet on muutettu.

 

Konfliktit maailmassa

• Maailmassa on 194 itsenäiseksi tunnustettua valtiota ja lisäksi noin 40 itsenäisyyyytä haluavaa aluetta. Maailman valtioista 21:ssä on sota, joko sisällissota tai valtioiden välinen laajempi sota.

Pakolaiset maailmassa

• YK:n pakolaisjärjestö UNHCR huolehti vuoden 2006 aikana 32,9 miljoonasta ihmisestä. Lukumäärä oli vuonna 2005 noin 21 miljoonaa.
• UNHCR:n luvut sisältävät pakolaisten lisäksi muun muassa turvapaikanhakijat, ihmiset joilla ei ole kansallisuutta ja palautettavat pakolaiset.

Pakolaiset Suomessa

• Vuoden 1973 jälkeen Suomeen on vastaanotettu yhteensä noin 25 000 pakolaista.
• Maailmassa on noin 15 valtiota, jotka ottavat vastaan kiintiöpakolaisia. Vuonna 2006 Suomen kiintiö oli 750 pakolaista.
• Eniten pakolaisia Suomi on vastaanottanut Somaliasta, entisen Jugoslavian alueelta, Iranista ja Irakista sekä Vietnamista.

Lähteet: UNHCR, ulko- ja työministeriö, ulkomaalaisvirasto ja Suomen pakolaisapu

 

Julkaistu Kumppani-lehdessä 08/2007