Kitaristi, valitse elämä!

Paraguayn maattomat ymmärtävät melankolian päälle.

Maailmanmatkaajana joutuu usein tilanteeseen, jossa käteen työnnetään kitara ja pyydetään esittämään jokin suomalainen laulu. Tilanne voi käydä kiusalliseksi, jos siihen ei ole varautunut.

Muutama vuosi sitten pääsin toimittajana vierailemaan Paraguayn maattomien maatyöläisten leirillä, jonka nämä uhkarohkeasti olivat pystyttäneet suurmaanomistajaeverstin tiluksille.

Käveltiin punasavisella maalla, kahlattiin tulvatasankojen yli, kuunneltiin vakavia puheita, syötiin keitettyä everstin lehmää. Sitten kaksi miestä kaivoi esiin kitaransa. He lauloivat korkealta, kovaa ja mollissa. Laulut kertoivat epätoivoisesta rakkaudesta.

Kun kitara tämän jälkeen ojennettiin minulle, iltanuotiokitaristin selkäydinreaktio oli vetäistä Juicen Syksyn sävel. Se missä “elämä on kuolemista” ja “jos itken niin itken muuten vaan”. Paraguaylaiset eivät tietenkään ymmärtäneet sanoja, mutta nyökkäilivät vakavina ja keskittyneinä.

Minulla kävi tuuri, sillä monesti Syksyn sävel on väärä valinta. Paraguayn maattomat ymmärsivät melankolian päälle, mutta useimmissa lämpimien maiden kulttuureissa juhlimiseen ei kuulu synkistely. Ja useimmat suomalaiset kappaleet ovat perin juurin synkkiä.

Muutaman kerran Espanjassa olen onnistunut saamaan juhlissa antikliimaksin perinteisillä kappalevalinnoilla. “Oli elämän valttikortit mulla kerran kourassain”, “ei haihdu tuska milloinkaan” ja niin pois päin. Katseet laskevat alas käärimään sätkiä, tytöt nuokkuvat ja jonkin tekosyyn varjolla poistutaan kohteliaasti huoneesta.

Mollivoittoisissa kappaleissa on sekin ongelma, että vaikka ne kuulostaisivat levyltä hienolta, b-luokan iltanuotiokitaristin tulkitsemina ne laahaavat ja kiekuvat.

Monet suomalaiset – useimmiten ensimmäisiä kertoja maailmalla matkaavat nuoret miehet – kuvittelevat olevansa hauskoja, kun vetäisevät juhlissa rehvakkaasti Eppu Normaalin Murheellisten laulujen maan. Tommi from Turmiola, you know, unemployment, booze, axe and family, he selittävät innoissaan. Ulkomaalaisten on vaikea ymmärtää, mitä hauskaa tai hienoa on perheväkivallassa ja alkoholismissa.

Onneksi löysin lopulta ratkaisun. Se on Irwinin Las Palmas. Alkuspiikkinä kannattaa kertoa, että yleensä suomalaiset laulut ovat synkkiä: niissä haikaillaan menetettyä nuoruutta, kadutaan nuorena tehtyjä virheitä ja odotetaan kuolemaa. Paitsi tässä laulussa, jossa kovasti työtä paiskinut suomalainen tulee onnelliseksi ostettuaan bungalowin Las Palmasista – ja rakastuttuaan tummasilmäiseen kanariansaarelaiseen. Tämä tarina on helpompi kääntää ulkomaankielelle kuin se, että “leivästä jää reikä leipojan käteen” tai “tienä on vain pitkospuut”.

Komorien saariin kuuluvalla Mayottella opettajapariskunnan juhlat olivat jo hieman väsähtäneet, kunnes espanjalainen Nacho-ystäväni vaati, että minun pitää esittää Las Palmas. Sitten vaan kitara käteen ja laulamaan: “Ooo, ooo, ooo Las Palmas, helmaas aina jään”. Kaikki soinnut ovat duurissa. Se saa ihmiset iloiselle mielelle. Menevissä kappaleissa ketään ei häiritse, vaikkei aivan nuotissa pysyisikään. Jo toisessa kertosäkeessä opettajat villiintyivät laulamaan mukana aina kun sanottiin “ooo Las Palmas” ja halusivat lopuksi kuulla kertosäkeen uudestaan ja uudestaan.


Julkaistu Kumppani-lehdessä 5/2009

Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!