Varaque: Ei hyvältä näytä
Tallennekarhu
Suomalaista, peräti 12-henkistä Varaque-yhtyettä kuunnellessa déjà vu iskee melkein takuuvarmasti. Tuomas Karppisen sävellykset tuovat mieleen Kaj Chydeniuksen, Agit Propin ja Eero Ojasen teokset KOM-teatterille sekä tietenkin Ultra Bran. Mielteiden ulkoreunoilla käväisevät myös (vasemmisto-)poliittisen musiikin patriarkat Weill ja Eisler. Ikään kuin itse musiikissa ei olisi riittävästi viitteitä takavuosiin, etenkin 1970-lukuun, albumin päättävällä konsertissa äänitetyllä bonusraidalla vierailee Koiton laulu -kuoro. Neljän laulajan vetämät, rytmeiltään usein Latinalaisesta Amerikasta ammentavat ja yhteiskunnallisuutta suurella tunteella annostelevat laulut muistuttavat lajityyppinsä legendoja siinä määrin, että musiikki on vaarassa ajautua pelkäksi pastissiksi, sangen taidokkaaksi sellaiseksi tosin. Esikuvien ilmeisyyden ei kuitenkaan kannata antaa häiritä liikaa, sillä melodioissa on viehättävästi kaartelevaa laulavuutta ja sanoituksissa sellaista sanomisen paloa, että sitä on pakko kunnioittaa. Aiheet vaihtelevat yleisestä markkinameiningille nyrpistelystä Piia-Noora Kaupin pilkkaamiseen, geeniteknologiasta senegalilaisiin laittomiin siirtolaisiin. Mukana on myös hyvin kaunis kunnianosoitus edesmenneistä mustista amerikkalaisista jazz-laulajista riipaisevimmalle, Billie Holidaylle.
Balkanbeats
Piranha
Helsingin Balkan Fever -klubi kerää tuvan täyteen tanssijoita, mutta balkanilaisen klubimusiikin varsinainen mekka on Berliini. Siellä tämän kokoelman isäksi nimetty Robert Soko on isännöinyt Balkanbeats-klubia jo vuodesta 1993. Kaikki esiintyjät sen enempää klubilla kuin tällä albumillakaan eivät ole Serbiasta tai muualtakaan Balkanilta, mutta Euroopan eri puolilta tulevien yhtyeiden musiikki pyörii tuon kulttuurialueen vaikutuspiirissä. Pelkästään kuuntelemalla ei voi sanoa, onko bändin kotikaupunki Belgrad vai Berliini. Albumin joka ikinen kappale varmasti panee tanssijalan vipattamaan, mutta klubikulttuurin vaikutus musiikkiin on kaksipiippuinen juttu, sillä varsinkin konebiitit vievät alkuperäisiltä soundeiltaan erilaisia bändejä yhteen formaattiin ja tempon kiivaudesta huolimatta jäykkään, marssimaiseen rytmiin.
The Rough Guide to Blues And Beyond
Rough Guides/World Music Network
Elävänä musiikinlajina jo lähes halvaantunut ja museoitu blues on viime vuosina saanut uutta elinvoimaa. Kuten tämä kiehtova kokoelma osoittaa, voimallisin elämänneste virtaa suoraan bluesin juurilta läntisestä ja luoteisesta Afrikasta, mutta myös sekoittuminen myöhemmin syntyneisiin bluespohjaisiin tyyleihin on hedelmällistä. On kuin lineaarisesta ajasta olisi siirrytty sykliseen, kun eri aikakausina ja eri mantereilla kehittyneet perinteet ruokkivat toisiaan. Saharablues Tinariwenin, Etran Finatawan, Mamane Barkan ja Robert Plantin tapaan tuntuu kantautuvan menneisyydestä, joka onkin oikeastaan ajattomuutta. Miltei hämmentävästi samaan perspektiivien moninaisuuteen yltävät aivan eri keinoin vaikkapa Chris Thomas Kingin hip hop blues tai Outrageous Cherryn rockblues. Tangle Eye -duo puolestaan kirjaimellisesti naittaa historiaa ja nykyhetkeä, sillä he sämpläävät omiin nykysointeihinsa Alan Lomaxin klassisia countryblues-äänitteitä.