Helsingin Sanomien yleisönosastolla on viime aikoina keskusteltu uskonnoista. Joidenkin uskovaisten mielestä uskonnottomuus on pahasta, koska Neuvostoliitto oli ateistinen valtio.

Yhdysvalloissa on käynnissä presidentti Barack Obaman poliittinen vääntö: hän haluaa taata terveydenhuollon kymmenille miljoonille nyt sen ulkopuolella oleville. Republikaanit valittelevat, että uudistus on sosialistinen.

Mitä yhteistä näillä tapauksilla on?

Syytökset ovat esimerkkejä julkisen keskustelun iskusanoista, joilla pyritään tyrmäämään vastustaja. Niiden kuvitellaan toimivan kuin veto-oikeutena, täydellisinä vasta-argumentteina.

Moni kavahtaa tällaisia piikkejä ja alkaa inttää varovasti: miten niin, eihän ole.

Viisaampaa olisi kysyä: mitä sitten?

Onko yksi sana, kuten sosialisti, jokin vasta-argumentti?

Tuollaisella kritiikillä on muoto, muttei sisältöä.

Taikasanoja on muitakin: rasisti, uusliberalisti, antisemitisti, imperialisti, byrokratia, elitismi…

Tällaisten määrittelyjen viljelijät kertovat usein omasta rajoittuneisuudestaan. He kuvittelevat, että sylkäisemällä koodin vastustajan naamalle he saavat sankarin sädekehän, eikä heidän tarvitse perustella kritiikkiään – saati esitellä omaa vaihtoehtoaan.

Epä-älylliset syytökset kertovat usein siitäkin, että niiden esittäjällä on ideologiaa vain suhteessa muihin. Tiedetään, mitä vastustetaan, muttei välttämättä sitä, mitä kannatetaan.

Yksi tällaisen poliittisen dialogin – tai pikemminkin dialogin puutteen – oire on markkina-ajattelu, joka alistaa kaupankäynnin piiriin lähes kaiken koulutuksesta ja juomavedestä keksintöihin ja tietoon. Vaihtoehtoja ei ole, sillä sääntely tai rajoitukset olisivat ilmiselvästi sosialismia.

Eikä kukaan halua olla sosialisti.