”Annan teille tehtävän. Miettikää itsellenne kolme tärkeintä arvoa, elämässä yleensä.”
Keskelle aavikkoa on levitetty katos, jonka alla istumme ringissä, neljätoista tyttöä yhdestätoista maasta, kolmelta mantereelta.
Mark Evans, Connecting Cultures -järjestön perustaja, vetää päivän työpajaa Omanissa, keskellä Sharqiya Sandsin aavikkoa.
Riippumatta kulttuureiden, kansallisuuksien ja tarinoiden kirjosta, jokainen osallistuja toistaa aina jonkun toisen sanomaa. Taululle kirjoitetaan lopuksi yhteensä viisitoista asiaa: rauha, luottamus, rakkaus, vapaus, toivo, koulutus, rehellisyys, terveys, usko, kunnioitus, myötätunto, avarakatseisuus, itsenäisyys, priorisointi ja kommunikointi.
Unescon ja Unaocin tukema hanke on suunnattu 17–24 -vuotiaille ”potentiaalisille tuleville johtajille ja mielipiteenmuodostajille”.
Jutun juju on lisätä ymmärrystä, kunnioitusta ja tietoa eri kulttuureista tulevien ihmisten välille, eritoten lisätä dialogia arabinuorten ja eurooppalaisten nuorten kesken.
Meitä on Marokosta, Libanonista, Espanjasta, Saksasta, Omanista, Jordaniasta, Hollannista, Puolasta, Singaporesta ja Britanniasta. Paikoin on kielimuuria ja erilaiset maailmankatsomukset törmäävät.
Keskustelu avaa perspektiiviä. Maailma avartuu ja mielikuvat muuttuvat. Kulttuurien välinen dialogi tulee siis tarpeeseen.
Viisi päivää on vain viisi päivää, mutta aavikolla ikuisuus. Tapa katsoa maailmaa muuttuu, kun kulkee tiiviissä ryhmässä aavikon äärettömyydessä. Vaellamme päivittäin, ja vaelluspätkien välissä keskustelemme ennakkoluuloista ja maailman muuttamisesta.
Päivien saatossa huomaamme, että olemmekin enemmän samanlaisia kuin erilaisia.
Vaellusosuuksilla toiseen pystyy luomaan todellisen kontaktin. Olemme kaikki samanikäisiä tyttöjä, meillä on paljolti samat arvot ja tarpeet. Kulttuurimme ja kasvatuksemme lähtökohdista toteutamme niitä eri tavoin, luomme erilaisia normeja samojen arvojen ympärille.
Keskusteluja käydään kiivaastikin, mutta aina toista kunnioittaen. Hämmästelen tyttöjen avoimuutta. Lopussa tuntuu, kuin olisin tuntenut heistä jotkut jo lapsuudesta.
Iltaisin sytytimme nuotion, ”aavikon yliopiston”. Muinaisista ajoista lähtien beduiinit ja matkaajat ovat kerääntyneet leirinuotion ympärille kertomaan ja kuulemaan tarinoita paikoista, joista tulevat ja joihin ovat menossa.
Upeat ihmiset ympärillä, syvälliset keskustelut ihmisenä olemisesta ja vastaluodut uudet ihmissuhteet luovat henkeäsalpaavan ”kerran elämässä” -kokemuksen.
Sen lisäksi itse aavikko vie tajunnan äärimmilleen. Erämaan äärettömyyden ja valtavuuden keskellä ei voi olla keskittymättä tärkeimpiin asioihin. Kun päivä alkaa dyynin harjalta kultaisella auringonnousulla ja päättyy päätä huimaavan, ikuisen tähtitaivaan alle, eivät maalliset murheet vaivaa mieltä.
Dyynit kasvavat ja jatkuvat yksi toisensa jälkeen, ja vaikka pimeä laskee aikaisin ja nopeasti, kuu on kirkas ja valaisee kauniimmin kuin parhainkaan lamppu.
Voin ymmärtää, miksi beduiinit haluavat pysyä aavikolla, vaikka ajat muuttuvat ja ihmiset siirtyvät kaupunkeihin, toimistoihin ja tehtaisiin.
Aavikolla tuntee olevansa osa äärettömyyttä. Äärettömyydessä keskittyy olennaiseen.