Jukka Tobianssonin, 60, vanha ambulanssi pysähtyy Korppoo–Nauvo-lautan jonoon. Ahavoitunut harmaapartainen mies hyppää ulos autostaan ja sytyttää pitkävartisen piipun.

”Tämä ei ole ensiapu- vaan viimeapuauto”, hän sanoo.

Jurmosta on tullut puhelu: pahapäinen teinipässi Fridolf pitäisi teurastaa. Hätiin pyydettiin Turun saariston oma kotiteurastaja Tobiasson. Nyt hän on menossa hakemaan nelikuukautista pässiä yhteysalukselta.

Parikymmentä vuotta sitten Tobiasson isännöi silloisen vaimonsa kanssa pientilaa Korppoossa. Hän lähti viemään karitsojaan Paimioon teurastettavaksi ja kurvasi teurastamon pihaan kaksikymmentä lammasta pakettiautonsa tavaratilassa.

Tobiasson oli paikalla etuajassa ja edellinen kuorma oli juuri purettavana. Lastauslaituriin oli peruutettu auto, josta miehet kiskoivat lampaita. Niitä riuhdottiin kiinni mistä saatiin, revittiin turkista ja potkittiin. Paniikissa säntäilevät karitsat tainnutettiin samaan kasaan toistensa päälle.

”Se näytti niin hurjalta, että oli pakko kääntyä pois. Olin aina yrittänyt käsitellä lampaitani varoen ja rauhassa, mutta ammattimaisessa teurastamossa eläimiä käsiteltiin kuin mitä tahansa tavaraa. Siellä välitetään vain ajasta ja tuloksesta.”

Tobiasson vei lopulta lampaansa Kirkkonummelle pienteurastamoon, jossa niitä kohdeltiin aivan eri lailla. Sitten hän päätti opetella kotiteurastamisen taidon. Eläinten teurastaminen itse on sallittua, jos liha tulee omaan käyttöön. Kun myyntiin piti saada leimattua lihaa, hän käytti hyväksyttyä pienteurastamoa.

”Huomasin, että ihmiset halusivat ja arvostivat kotiteurastettua lihaa. Saarista alettiin soitella, että voitko tulla teurastamaan meidänkin lampaitamme. Vähitellen kysyntä lisääntyi, ja viime vuodet olen teurastanut satakunta lammasta syksyssä.”

Nyt Tobiasson laskeskelee, että hän on teurastanut yli tuhat eläintä. Valtaosa niistä on ollut lampaita, mutta satunnaisesti hän on laittanut lihoiksi isompiakin eläimiä. Nauta- ja lammastilan renkinä työskentelevä Tobiasson on järjestänyt myös kotiteurastuskursseja ja kuvannut opetusvideoita.

Tobiassonin mielestä eläintilallisten olisi syytä opetella teurastustaito myös onnettomuuksien varalta. Jos eläin murtaa jalkansa, usein tilataan eläinlääkäri lopettamaan se piikillä. Silloin lihaa ei voi hyödyntää.

Edellisiltana Tobiasson teurasti hevosen. Hän ei pyytänyt siitä palkkiota. Tosin kotiinviemisiksi tuli pari kassillista luita kotona odottaneille kahdelle lapinporokoiralle.

”En tee näitä teurastushommia bisneksen vaan eläinten hyvinvoinnin vuoksi.”

Lintubongari ja luonnonystävä

Eläinten ja luonnon parissa touhuilu on Tobiassonille paitsi ammatti myös elämäntapa. Hän harrastaa lintujen bongausta ja luontokuvausta. Pelkosenniemellä Lapissa varttuneen Tobiassonin äiti oli luontoharrastaja ja tartutti kipinän myös poikaansa.

”Kuljeskelin jo kymmenvuotiaana yksin kiikarit kaulassa pitkin metsiä ja soita. Minulla on ollut hirveän vahva luontosuhde niin pitkään kuin muistan.”

Tobiassonin isä oli ammatiltaan pappi. Perhe muutti tämän työn perässä Kauhavalle, jossa vietettyjen lukiovuosien jälkeen nuorukainen päätti opiskella hortonomiksi.

”Saaristolainen minusta tuli ex-vaimoni kautta. Hän oli täältä kotoisin ja myös hortonomi. Nyt olen asunut saaristossa kolmekymmentä vuotta enkä kyllä keksi tästä paljoa valittamista.”

Tobiasson perusti Korppooseen vaimonsa kanssa monitoimitilan. Siellä kasvatettiin kahdenkymmenen vuoden ajan yrttejä, marjoja, vihanneksia ja kukkia sekä lampaita ja kalkkunoita.

”Toiminta oli pienimuotoista mutta moninaista. Meillä oli esimerkiksi kolmesataa onnellista kalkkunaa, jotka asuivat ulkona luonnonruokinnalla ja nukkuivat puunoksilla. Emolampaita oli pari–kolmekymmentä ja teuraskaritsoja tuli 50–60 vuodessa.”

Tobiasson uskoo, että tehotuotannonkin aikoina lihakarjaa hoitamalla voi elättää itsensä tinkimättä eettisistä periaatteista. Ainakin jos osaa tinkiä materiaalisesta hyvinvoinnista. Nyt hän asuu Korppoossa koiriensa kanssa punaisessa torpassa, jossa on yksi kamari eikä juoksevaa vettä.

”Mnjoo, hengissä olen vielä”, hän naurahtaa. ”Elämänlaatu on ollut aina ohjenuorana enemmän kuin korkea elintaso.”

Pahapäisen pässin viimeinen matka

Yhteysalus tömähtää Pärnäisten laituriin. Sen autokannella on jurmolaisen Agneta Anderssonin pakettimallinen Skoda, jonka sisältä kuuluu Fridolf-pässin määkinää.

Andersson avaa Skodan takaluukun ja Tobiasson menee silittelemään Fridolfia. Hän kietaisee köyden sen kupeiden ympärille ja vie pässin ambulanssinsa takaosaan, joka on vuorattu heinillä.

”Pässi on stressaantunut, koska se on yksin. Täytyy näyttää sitä muille lampaille, kun päästään perille”, Tobiasson sanoo.

Viimeapuauto lähtee viemään Fridolfia Nauvosta Korppooseen. Se pysähtyy maalaistalon pihamaalle. Tobiasson päästää Fridolfin ulos autosta. ”Bää”, Fridolf sanoo. ”Bää”, joku lajitoveri tervehtii sisältä lampolasta.

”Menes katsomaan vähän kavereita ensin. Siellä on tyttöjäkin”, Tobiasson sanoo ja vie Fridolfin lampolaan.

Kun terveiset on vaihdettu, Tobiasson taluttaa Fridolfin takaisin ulos. Pässi alkaa rimpuilla. Tobiasson antaa sille vettä.

”Ei saa aina puskea kaikkea. Janokin on näköjään kauhea. Lähdetäänkö hommiin? Janokin helpottuu sitten”, hän sanoo ja vie Fridolfin pihavarastoon.

Kotiteurastuksessa tainnutettava eläin pyritään viemään erilleen muista, jotteivät ne näe lajitoverinsa kuolemaa. Teollisissa teurastamoissa siitä ei välitetä.

Tobiasson pukee ylleen valkoisen esiliinan. Varaston keskellä on puinen kuormalava, jonka ympärille on ripoteltu sahanpuruja. Tobiasson ottaa Fridolfin jalkojensa väliin, silittelee sitä hetken ja ottaa käteensä putkilonmallisen pulttipistoolin. Hän painaa sen Fridolfin päälakea vasten.

Tobiasson puristaa liipaisinta, pistooli pamahtaa ja Fridolf rojahtaa silmänräpäyksessä maahan. Ruutipanoksen ampuma holkki on uponnut kallon läpi aivoihin, pässi on tiedoton ja sen hengitys on lakannut. Päähän jäi siisti reikä.

Tobiasson nostaa karitsanruhon kuormalavalle ja katkaisee heti veitsellä kaulavaltimon. Sydän jatkaa vielä itsenäisesti pumppaamista ja veri alkaa pulputa sahanpuruille. Sen voisi ottaa myös ämpäriin talteen, mutta tällä kertaa lampaanverelle ei ole tarvetta.

Pian alkavat lihaskrampit. Näyttää kuin karitsa laukkaisi viimeisille laitumille. Noin minuutin jälkeen sätkiminen lakkaa.

Viiden minuutin päästä veret ovat valuneet. Tobiasson vetää kertakäyttöhansikkaat käsiinsä. Hän leikkaa karitsan jalat alimpien nivelten kohdalta ja nostaa ruhon roikkumaan telineeseen kinnerjänteistä.

Tobiasson nylkee ruhon terävällä veitsellä kokenein ottein. Sisäelimet putoavat siististi ämpäriin. Maksan ja munuaiset Tobiasson ottaa talteen. Myös sydämen, kielen ja kivekset voisi käyttää ruoanlaittoon.

Kaikkinensa operaatioon kului parikymmentä minuuttia. Siinä ajassa eläimestä tuli materiaa: vielä hetki sitten äksyilleestä teinipässistä saatiin kolmisenkymmentä kiloa lihaa ja siististi leikattu vuota.

Lainsuojatonta lähilihaa

Kotiteurastus näytti niin luonnolliselta ja arvokkaalta, että voisin itsekin kasvissyöjänä ostaa Fridolfin lihaa kotiinviemiseksi ilman tunnontuskia. Se on kuitenkin laitonta.

”Jos säädöksiä lievennettäisiin, uskon että kysyntää ekologisesti ja eettisesti tuotetulle lihalle riittäisi. Stressittömän eläimen liha on myös ruokana korkealaatuista. Oikein tehtynä kotiteurastus on yhtä hygieenistä kuin teollinen lihankäsittely.”

Lähiruoasta puhutaan paljon, mutta usein hyvä ajatus tyssää viimeiseen matkaan. Teurastamoja, leikkaamoja ja pakkaamoja on harvassa. Siksi kuljetusmatkat venyvät ja hiilijalanjälki kasvaa. Tobiasson kertoo esimerkin saaristosta.

”Jos haluaisin myydä leimattua lihaa, ensin pitäisi viedä täältä lampaat 150 kilometrin päähän Kemiöön teurastettavaksi. Sen jälkeen ne pitäisi viedä Tammisaareen leikattavaksi ja pakattavaksi ja hakea sieltä pois. Yhteensä pitäisi ajella 800 kilometriä edestakaisin.”

Luonnollista laiduntamista

Edellispäivänä Tobiasson on juossut pitkin saaria paikkailemassa sähköaitaa. Kesäisin saariin viedään laiduneläimiä, jotka toimivat samalla maisemanhoitajina. Luonnonlaiduntaminen rikastaa metsäluontoa. Alueelta kadonneet kasvilajit palaavat ja tuovat mukanaan myös hyönteis- ja lintulajistot.

Viime aikoina Tobiassonia on työllistänyt Maailman luonnonsäätiön ja Metsäkeskus Tapion luonnonlaidunprojekti. Tarkoitus on kehittää Suomeen sertifiointi luonnonlaidunlihalle.

”Sillä ei pyritä lisäämään lihansyöntiä. Tavoitteena on, että ihmiset söisivät vähemmän lihaa, mutta parempilaatuista. Ennen kaikkea tavoitteena on edistää luonnon monimuotoisuutta ja eläinten hyvinvointia.”

Syksyllä Tobiassonin reviiri laajenee Turun saaristosta Ahvenanmaalle. Hänen tyttärensä osti Ahvenanmaan Brändöstä pientilan, mutta sai työpaikan Paraisilta ja joutuu olemaan arjet poissa tilaltaan. Tobiasson aikoo muuttaa sinne voidakseen hoitaa tyttärensä lampaita.

”Minusta taitaa tulla siellä jonkinlainen jokapaikanhöylä. Teen eläintenhoidon lisäksi mökkitalonmiehen hommia sekä metsä- ja raivaustöitä. Samalla kunnostelen pihamökkiä, jossa koirieni kanssa asun.”

Kolmenkymmenen metrin teuraskuljetus

Fridolfin ruho roikkuu telineessä. Valkotakkinen Tobiasson lähtee hakemaan lampolasta seuraavaa potilasta.

”Kukas teistä haluaa lähteä ulkoilemaan?” hän kysyy. Kaksi karitsaa ilmoittautuu vapaaehtoisiksi. Tobiasson nappaa yhden vitivalkoisen pässin syliinsä. ”Sinä oletkin aika läski”, hän sanoo, hymyilee ja rapsuttaa pässin kylkeä.

Tobiasson kietaisee köyden pässin ympärille ja taluttaa sen vajaan. Teuraskuljetus sujuu jalkaisin ja on kolmenkymmenen metrin mittainen. Pässi nostaa päänsä ylös ja katsoo Tobiassonia silmiin. Hän silittää sen päälakea ja ottaa pulttipistoolin käteensä.