Suomeksi vessa, käymälä, klosetti, pikkukamari, luettelee synonyymisanakirjani. Annan pisteeni kuitenkin ”huussille”, siis ruotsalaiselle talolle (hus).
Englanniksi nykyisin tavallisen mutta alun perin laittautumista tarkoittaneen toiletin lisäksi on samalle rakkaalle asialle toistakymmentä nimeä: lavatory (pesuhuone), water-closet (vesikomero), privy (yksityinen), can (purkki), jopa commode (lipasto). Britit kutsuvat sitä tietysti myös ranskalaiseksi paikaksi, loo (ranskan sanasta lieu, paikka).
Ranskalaisetkin ovat kunnostautuneet samalla rintamalla: yleisen toilettesin lisäksi vaikka petit coin (pikkunurkka) tai cabinets (komero).
Suomen sanakirjani tuntee myös termin ”mukavuuslaitos”. Sekä englanniksi että ranskaksi voi puhua myös valtaistuimesta. Pisimmän korren vetää tässä kuitenkin oma äidinkieleni kurdi.
Kyse ei ole siitä, että kurdissa olisi eniten synonyymeja sanalle. Itse asiassa niitä on vähän, mikä on epätavallista, sillä kurdissa on muuten paljon synonyymeja. On toki lännestä lainattuja sanoja, kuten yleinen tuwalet ja herraskainen lavabo sekä omakielinen yleissana destavxane (”käsivesihuone”).
Osa suomen, englannin ja ranskan sanoista ovat vitsikkäitä. Monien kohdalla kyse on kuitenkin tabusta: vältetään puhumasta suoraan, mistä on kyse.
Moni kurdi kokee, ettei ”käsivesihuonekaan” ole riittävästi kuulijaa kunnioittava sana. Siksi vessasta käytetään – ilman huumorin häivää – yleisesti sanaa edeb (valistus)!
Kyse on toisaalta kunnioituksesta ja toisaalta tabuista. Ne eivät oikeastaan ole erotettavissa toisistaan.
Tabut liitetään monesti niin sanottuihin kunnia- tai häpeäkulttuureihin. Kurdikulttuuria tavataan pitää tällaisena kulttuurina, samoin monia muita Aasian kulttuureja. Niissä ei puhuta intiimeistä asioista, kuten eritteistä, sukupuolielimistä, synnytyksestä tai edes sukulaisuussuhteista niiden ”oikeilla nimillä”.
Tabut muuttavat kieltä radikaalisti. Kurdi on indoeurooppalainen kieli samoin kuin suurin osa Euroopassa puhuttavista kielistä. Monet perussanat kuten pronominit, numerot ja sukulaisuutta merkitsevät sanat muistuttavat vaikka englannin tai venäjän vastaavia sanoja.
Indoeurooppalaiset äitiä tai isää merkitsevät sanat eivät kuitenkaan ole käytössä kurdissa. Isää merkitsevä vanha sana on kokonaan hävinnyt päämurteista, äitiä merkitsevää vanhaa sanaa voi käyttää vain merkityksessä ”emo”. Naista ja vaimoa merkitsevä jin on yleisessä käytössä, mutta se korvataan usein muulla sanalla, kuten afret (siveys) tai hurmet (pyhyys). Sanoja avis (raskaana/tiineenä) ja zan (synnyttää) käytetään vain eläimistä. Naisista puhuttaessa turvaudutaan kiertoilmaisuihin, kuten ”kantaa/saada lapsen”.
Suomalaisesta tämä voi äkkiseltään kuulostaa oudolta. Länsimaissa kun ajatellaan, että kunnia ja tabu kuuluvat vieraisiin kulttuureihin. Kuitenkin jo sana namûs (”kunnia” lähes kaikilla Lähi-idän kielillä), on lainattu Kreikasta, joka mielletään länsimaisen kulttuurin alkukodiksi.
Tabut ovat oikeastaan yllättävän samoja kaikkialla. Suomen etymologisen sanakirjan mukaan ”äiti” on lainasana, joka on marginalisoinut ”emon” tarkoittamaan vain eläinten äitiä, aivan kuten on käynyt kurdin samaa merkitsevälle sanalle. Ja ”vaimo” on alun perin tarkoittanut ”henkeä, sielua”, mikä ei paljon eroa kurdien ”pyhyydestä”. Eikä suomeksikaan voi sanoa naisen olevan ”tiineenä”.
Toisaalta tabut eivät jää ilman vastareaktioita. Kun suomalainen nuoriso kutsuu ”herrainhuoneita” sikoläteiksi, kurdinuori vastaa vanhempiensa ”valistukseen” nimeämällä sen sontalaksi (rîxxane).