Joustopesua, toimistopakkoja ja hybridimalleja. Yhteiskuntamme rämpiminen etätyön sääntöihin liittyvissä kysymyksissä on omituista siihen nähden, ettei kotona työskentelyssä ole mitään uutta.
Ihmislajin edustajat ovat historiansa varrella tehneet huomattavasti enemmän töitä kotona ja sen välittömässä läheisyydessä kuin sen ulkopuolella. Olemme uurastaneet tiluksillamme maanviljelijöinä ja pyörittäneet kodeissamme bisneksiä muun muassa leipureina, räätäleinä ja seppinä.
Ennen teollista vallankumousta rajaa kodin ja työn välillä olisi ollut vaikeaa vetää, ja tuskin kukaan moista yrittikään. Työ ja ja yksityiselämä olivat limittyneet toisiinsa, kunnes kenkiä, pullia, sun muuta alettiin valmistaa höyrykoneiden voimalla. Tuolloin monet meistä alkoivat käydä töissä kaivoksissa, tehtaissa ja lopulta toimistoissa.
Tämän opimme jo koulussa. Vähemmälle huomiolle on jäänyt samassa käännekohdassa alkunsa saanut ajatusmallien mullistus: aloimme vähitellen nähdä työn ja kodin toisistaan erillisinä elämänalueina, joilla oli omat tarkoitukset, toiminnot ja arvot. Kyseistä kehityskulkua on kuvannut muun muassa historioitsija E. P. Thompson.
Kun työ poistui kodeista, syntyi konsepti, jota nykyisin nimitämme työpaikaksi – työnantajan tarjoama tila, jossa hommia paiskitaan selkeästi rajatussa aikataulussa. Kodista taas alkoi vähitellen muotoutua yhä yksityisempi tila – paikka levolle, perheelle, ja vapaa-ajalle. Sinne työ ei kuulunut.
Ajan kuluessa koteja työltä suojaava muuri kasvoi kasvamistaan. Ainakin vielä muutama vuosi sitten puolisoa oli mahdollista kritisoida töiden tuomisesta kotiin, ja saimme kuulla hyvinvointivinkkejä siihen, miten kodin ja työn onnistuisi pitämään erillään. Samaa rajaa on piirretty myös toiseen suuntaan: jokainen meistä tuntee luissa ja ytimissään, missä määrin yksityisasioista on soveliasta puhua työpaikalla.
Etätyöskentelyn tietyillä aloilla mahdollistanut teknologia oli saatavilla jo ennen koronapandemiaa, mutta avasimme työn ja kodin välisen rajan laajamittaisesti vasta pakon edessä.
Tuolloin olohuoneiden nurkkiin pesiytynyt, televiestintään perustuva etätyö on luonteeltaan erilaista kuin työ, jonka kanssa valtaosa maailman väestöstä asui ennen teollistumista. Harvemmat nykyajan etätyöläiset hoivaavat perunapeltoaan tai valmistavat itse suunnittelemiaan käsityöläistuotteita. Todennäköisemmin he suorittavat tehtäviä jotka liittyvät jonkin kodin ulkopuolisen tahon toiminnan ylläpitämiseen.
Nykypäivän etätyöt ovat siis etäisempiä myös meistä itsestämme. Tältä osin tilanne on uusi: kodeissamme on nyt työtä, jota monet meistä eivät varsinaisesti miellä osaksi yksityiselämäämme.
Viruksen väistyttyä olemme yhteiskuntana jälleen vapaita valitsemaan työn paikan. Oireilemme asiaa muun muassa satojen uutisartikkeleiden muodossa. Neuvottelun kohteena olevien kysymysten taustalla kummittelevat työn ja kodin aiemmat kulttuuriset roolit, joita voimme joutua määrittelemään uudelleen.
Vuosisatojen varrella rakentuneet ajatusmallit ovat hitaasti pyöriviä rattaita, jotka vaikuttavat siihen, millaisia tuntemuksia etätyö eri osapuolissa herättää. Vaikka jotkut meistä voisivat nyt tehdä ainakin osan töistään kotosalla, nousee selkärangoistamme impulsseja, jotka pyrkivät edelleen määrätietoisesti rajaamaan työtä ja kotia toisistaan erilleen.
Viime vuosina olemme esimerkiksi todistaneet monenlaista vihjailua siitä, että etätyöpäivät ovat ikään kuin lomapäiviä, eivätkä ihmiset oikeasti tee töitä kotona. Kulttuurisesti levon paikaksi määritellyssä miljöössä suoritettavaa työtä ei aina pidetä yhtä vakavasti otettavana kuin samojen tehtävien parissa puuhailua toimistolla. Tällainen ajattelu kulkee käsi kädessä sen olettamuksen kanssa että töissä oleminen tarkoittaa kotoa poistumista – tehtaaseen kun on lähdettävä.
Hiljattain skandaalinkäryiset otsikot kertoivat kyselytutkimuksen paljastaneen, että lähes joka toinen suomalainen etätyöntekijä on pessyt pyykkiä työpäivän aikana. Vaikka pyykkikoneen täyttö tarjoaisikin aivoja virkistävän ja työtehoa lisäävän tauon, on yksityiselämän reviirille kuuluvien toimien parissa askarointi työajalla eräänlaista piiloteltavaa syntiä.
Oletus sataprosenttisesta töissäolosta heijastelee yhtä lailla työn ja muun elämän välille historian saatossa rakentamamme jaottelun mustavalkoisuutta, mutta ei läheskään aina vastaa inhimillistä arkitodellisuutta. Useimmat meistä esimerkiksi antavat aikaansa perheenjäsenten yhteydenotoille myös lähitöissä ollessaan.
Ihmiset harvoin noudattavat täysin minkään kulttuurisen ideaalin mukaisia odotuksia. Tästä huolimatta mielemme voi pitää tiukasti kiinni työn ja kodin erottamisen teoreettisesta mallista, oli se tarpeellista tai ei.
Valitettavasti meihin ei ole asennettu nappia, jota painamalla voisimme nollata päivitystä kaipaavat ennakko-oletuksemme ja kysyä itseltämme puhtaalta pöydältä, mikä on työn paikka? Reset-napin puutteessa voisimme onkia viisautta etätyösäädöksiin omasta menneisyydestämme – tai siltä isolta osalta koko maailman väestöä, joka ei tänäkään päivänä erottele työtä ja kotia.