Silva Belghiti ja Geoffrey Erista ovat saapuneet Musiikkitalon terassille keskustelemaan näyttelemisestä lämpimänä syyspäivänä. Lapsesta saakka kuuro Belghiti on Suomen ainoa Teatterikorkeakoulusta valmistunut viittomakielinen näyttelijä. Hänellä on tapaamisessa mukanaan Kelasta saamansa tulkki. Sudanista Suomeen lapsena muuttaneella Eristalla taas on sudanilaisugandalaiset vanhemmat.

Silva Belghiti: Tutustuin lapsena näyttelijän työhön tätini kautta, koska hän on kuuleva näyttelijä. Teatteri teki minuun vaikutuksen erityisesti visuaalisuutensa vuoksi. Haluan tuoda myös viittomakieltä esille näyttelijän työssä. Ammattinäyttelijäksi ei kuitenkaan ollut helppo päästä.

Geoffrey Erista: Joo, ei minunkaan. Perheessäni ei puhuttu ruokapöydässä taiteista eivätkä koulussa opinto-ohjaajat kannustaneet esiintyjäksi. Minulla on sellainen kokemus, että kouluissa moni maahanmuuttajataustainen nuori taidoista ja mieltymyksistä välittämättä ohjataan hoiva-alalle.

Aloitin kuitenkin tanssijana. En tosin ennen täysi-ikäisyyttä käynyt yhdelläkään tanssiopistojen tunneista. Se oli liian kallis harrastus ison perheen lapselle. Kavereiden kanssa lainasimme toisiltamme VHS-kasetteja ja opettelimme niistä musiikkivideoiden koreografioita, yleensä breakdancea ja katutansseja. Teatteri astui kuvioihin, kun kävin ilmaisupainotteista yläastetta Naantalin Suopellossa.

S: Meillä on itse asiassa aika samanlainen tausta. Kävin teininä Oulussa teatterikerhossa. Mietin silti, että pitäisi opiskella jokin muukin ammatti. Lopulta totesin, että teatteri on juttuni.

Samaan aikaan kun opiskelin HEO:ssa, Ruotsissa avattiin viittomakielinen teatterikoululinja ja pääsin sinne kolmivuotiselle linjalle. Yritin ensiksi kaksi kertaa Teatterikorkeakouluun Helsingissä, mutta en päässyt. Kolmannella kerralla pääsin sitten suoraan Teatterikorkeakoulun maisteriopintoihin.

G: Kävin samaa Oulun taidekoulua kuin sinäkin, mutta eri aikaan. Vuosien saatossa alkoi kuitenkin tuntua, että Oulun taidekoulu ja harrastajateatterikenttä eivät enää antaneet minulle uutta. Hain myös kaksi kertaa Teatterikorkeakouluun, mutta turhaan. Muutin silti Helsinkiin.

Opiskelin päivisin HEO:ssa ja iltaisin treenasin Kellariteatterissa. Seuraavana vuonna Ylioppilasteatterin ovet avautuivat. Lopulta pääsin kuudennella yrittämällä Teatterikorkeakouluun näyttelijäntaiteen koulutusohjelmaan.

S: Minulla ei ollut suomalaisia esikuvia viittomakielisistä näyttelijöistä. Onneksi oli kuitenkin ulkomaalaisia esikuvia, kuten amerikkalainen elokuvanäyttelijä Marlee Matlin.

G: Minunkin on pitänyt etsiä esikuvia ulkomaalaisista näyttelijöistä.

S: Teattereissa roolittaminen on sentään vähän vapaampaa kuin elokuvissa. En ole ainoa, joka odottaa, milloin Suomessa uskalletaan roolittaa vähän rohkeammin, kuten Yhdysvalloissa jo tehdään. Esimerkiksi Bridgerton-sarjassa on ”värisokea roolitus” ja sivuosissa kuuroja.

G: Puhutaan vaikka kulttuurisesta moninaisuudesta, mitä tulee audiovisuaaliseen alaan ja teattereihin. Kyllä ne lähtökohtaisesti palvelevat valkoista, keskiluokkaista ja jopa keski-ikäistä yleisöä. Monesti kun menen katsomaan teatteriesityksen, se on yhä usein valkoisen, suomea äidinkielenä puhuvan, vammattoman heteromiehen ohjaus ja käsikirjoitus. Jos teatterin pitäisi reflektoida todellisuutta, suomalainen valtavirtateatteri ja varsinkaan AV-ala eivät sitä tee.

Ymmärrän, että riskin ottaminen on vaikeaa, erityisesti kun elokuvateollisuudessa liikkuvat isot rahat. Sijoittajat haluavat pelata varman päälle ja käyttävät siksi tuttuja naamoja.

Toivoisin myös, että keskityttäisiin enemmän siihen, että olisi vain hahmo. Ei välitettäisi siitä, että näyttelijä on esimerkiksi kuuro.

S: Parhaita saamiani rooleja ovat olleet sellaiset, jotka ovat haastaneet minua. Erityisesti pidin viimeksi tekemästäni roolista Teatteri Totin näytelmässä Rakkaus kenkälaatikossa. Esitys kertoi kuuroille tehdyistä pakkosterilisaatioista Suomessa.

G: Yhdeksi merkittävimmäksi työprosessikseni tähän mennessä olen kokenut harjoitteluni Sonya Lindforsin teoksessa Cosmic Latte. Esitys käsitteli muun muassa afrofuturismia. Eniten minuun vaikutti se, että kaikki esiintyjät muistuttivat minua. Ensimmäistä kertaa pystyin menemään töihin niin, ettei minun tarvinnut ajatella, että olen erilainen kuin muut. Minun ei tarvinnut muuttaa itseäni, jotta muilla olisi helpompi olla eikä minun tarvinnut jatkuvasti selittää itseäni.

Toinen merkittävä teos on ollut oma opinnäytetyöni: N.E.G.R.O. – Nhaga & Erista Growing ’n Reaching Out (2019). Se on ensimmäinen teos, jonka olen käsikirjoittanut ja ohjannut, ja missä myös esiinnyin. Pääsin tutkimaan itseäni kiinnostavia teemoja, kuten millaista on kasvaa afrikkalaisten vanhempien lapsena Suomessa.

S: Minustakin on ihanaa, jos minun ei tarvitse säätää itseäni ryhmään sopivaksi, vaan olen valmiiksi kaltaisteni joukossa. Silloin voin olla oma itseni ja keskittyä itse työhön, enkä joudu esimerkiksi toimimaan kuurouden asiantuntijana kuuleville.

G: Aivan. Minut taas nähdään lähtökohtaisen kielteisesti kahdessakin kategoriassa. Olen joko uhka, joka vie suomalaisilta miehiltä naiset ja työpaikat – tai sitten olen uhri, joka odottaa pelastusta valkoisilta suomalaisilta. Maahanmuuttajat nähdään ensisijaisesti ongelmana.

Toivoisin, että roolittajat eivät ajattelisi ensiksi, mitä etnisyyttä näyttelijä edustaa, vaan miettisivät laajemmin, mitä kyseinen näyttelijä pystyy tekemään kameran edessä. Roolittajat voisivat kyseenalaistaa ajatteluaan, kuten tarvitseeko sankarin olla vaaleaihoinen.

S: Juuri tuo! Toivoisin myös, että keskityttäisiin enemmän siihen, että olisi vain hahmo. Ei välitettäisi siitä, että näyttelijä on esimerkiksi kuuro.

G: Saamieni roolitarjousten kautta olen myös oppinut näkemään sen, miten muut ihmiset näkevät minut. Opiskellessani näyttelemistä sain vielä esittää kaikenlaisia rooleja klassikkonäytelmissä ja nykyesityksissä. Kun valmistuin, minulle alettiin tarjota stereotyyppisiä mustan miehen rooleja.

S: Kun osallistuin käsikirjoituskilpailuun, huomasin, että tuomareina on valkoisia yli viisikymppisiä miehiä. Mietin, kuinka vielä nykyaikana voi olla niin yhdenmukainen tuomaristo!

G: On ollut hienoa huomata, että Teatterikorkeakoulun näyttelijäopiskelijoiden joukosta on tullut yhä moninaisempi. Enää siellä ei tarvitse esimerkiksi puhua virheetöntä suomea eikä olla fyysisesti kaikkeen pystyvä. Eritaustaiset ihmiset operoivat yleensä alimman tason tehtävissä, päätöksenteon ulkopuolella. Mitä korkeammalle esittävien taiteiden hierarkioissa kiivetään, sitä yhdenmukaisemmaksi joukko muuttuu.

S: Todella paljon positiivista vaikutusta olisi sillä, jos alettaisiin ottaa mukaan moninaisempia näyttelijöitä suosittuihin päivittäissarjoihin, kuten Salatut elämät, Uusi päivä tai Syke. Silloin ihmiset tottuisivat näkemään kaikenlaisia hahmoja, ihan kuten katukuvassakin.