Bosnia on välittömässä vaarassa hajota.

Uuden sodan uhka on todellinen.

Tällaisia varoituksia kansainväliset tarkkailijat ovat antaneet Bosnia ja Hertsegovinan tilanteesta viime kuukausina.

Serbitasavallan johto laukoo yhä kovempia uhkauksia tasavallan erottamisesta muusta maasta. Se näkyy kaduilla serbinationalistien kasvavana provokaationa: moskeijoiden lähistöllä on ammuskeltu rukousten aikaan, sotarikollisia on ylistetty.

Varmaa on ainakin se, että maassa on meneillään pahin poliittinen kriisi sitten vuosina 1992-1996 käydyn Bosnian sodan.

Jatkuvassa epävarmuudessa elämisessä ei sinänsä ole mitään uutta. Oikeastaan sen tiedon kanssa, että sota voisi puhjeta koska tahansa, on varttunut kokonainen sukupolvi.

”Rauha ei koskaan tullutkaan. Sodasta on melkein 30 vuotta, mutta se jatkuu yhä”, kertoo 18-vuotias Adna Botalić.

Sota jätti jälkeensä syvät traumat, joita ihmiset kantavat mukanaan. Myös täällä, Sanski Mostin kaupungissa pohjoisessa Bosnia-Hertsegovinassa, tapahtui sodan aikaan etninen puhdistus.

”Nuoret ovat kyllästyneet elämään pelossa. Me yritämme muuttaa asioita, mutta sotaa on vaikea jättää taakse vanhempiemme takia ja siksi, että se jatkuu yhä. Osa ihmisistä on täynnä vihaa, he eivät osaa herätä nykyhetkeen”, sanoo Nadja Zukić, 18.

Trauma ilmenee ennen kaikkea ennakkoluuloina. Sanski Most on lähellä federaation ja tasavallan rajaa. Vanhemmat saattavat esimerkiksi kehottaa serbialueelle menevää lastaan olemaan varovainen. Jotkut vanhemmat jopa kieltävät lapsiaan menemästä alueelle.

”Tämän pitäisi olla yksi maa, jossa eletään yhdessä. Valitettavasti on paljon helpompi tehdä politiikkaa sillä, että tökitään vanhoja haavoja kuin sillä, että rakennetaan jotain uutta”, Botalić sanoo.

”Jouduin ainoastaan pakolaisleirille, olin suorastaan onnekas”, sanoo rauhanrakentaja Vahidin Omanović, ja lisää:

“Tulet huomaamaan, että huumorimme on hyvin mustaa. Se on ollut yksi selviytymiskeino.”

Sodan aikana Omanović oli yli neljä vuotta pakolaisleirillä. Pakolaisleirien lisäksi maassa oli keskitysleirejä. Sellaisella oli Omanovićin työpari Mevludin Rahmanović äitinsä ja siskonsa kanssa.

”Isäni oli kylämme imaami ja yksi ensimmäisistä, joita hakattiin ja kuulusteltiin. Me todella pelkäsimme henkemme puolesta”, Rahmanović kertoo.

”Sotavuodet olin vihainen ja halusin kostoa. Menetin lapsuuteni, kotini ja monet perheenjäseneni. En tiennyt miten elää kaiken sen vihan kanssa. Lopulta tajusin, että viha tuhoaa minut, ellen tee asialle jotain.”

Sodan jälkeen Omanović ja Rahmanović tapasivat ja alkoivat vaihtaa ajatuksia. Ajatustenvaihdosta syntyi vuonna 2004 rauhanjärjestö Center for Peacebuilding, jonka nuoria vapaaehtoisia Adna Botalić ja Nadja Zukić ovat.

Nyt järjestö on toiminut jo 19 vuotta, mutta alku ei ollut helppo. Kesti lähes seitsemän vuotta, ennen kuin ensimmäinen rahoitus saatiin. Sinä aikana Omanović työskenteli opettajana, Rahmanović taas imaamina.

Järjestöä ei myöskään otettu aluksi hyvin vastaan.

”Meitä nimiteltiin, meitä pidettiin jopa vaarallisina. Ihmiset eivät tienneet mistä on kysymys, kukaan ei ollut kuullutkaan mistään rauhanrakentamisesta”, Rahmanović kertoo.

Nyt Center for Peacebuilding on saanut useita merkittäviä kansainvälisiä palkintoja. Kansainvälisen tunnustuksen jälkeen Sanski Mostin kunnanhallituskin heräsi, ja myönsi järjestölle kunniapalkinnon.

Nykyään rauhanrakennusta siis arvostetaan. Sitä Omanović ja Rahmanović pitävät osoituksena siitä, että vaikka haavat ovat yhä läsnä, myös eteenpäin on menty.

Omanović ja Rahmanović eivät näytä siltä, miltä ekofarmin perustajien ehkä voisi ajatella näyttävän. Sellaisia he kuitenkin ovat: he istuttavat puita, kylvävät valkosipulia ja keräävät siemeniä talteen. Rauhanfarmin tilukset sijaitsevat Sanski Mostin kaupunkialueen liepeillä.

Sodan jäljiltä huonoissa kantimissa oli myös luonto, eikä kukaan vaikuttanut olevan kiinnostunut sen tilasta.

”Tajusimme, että luonto tuhoutuu. Korruption takia täällä tapahtuu esimerkiksi paljon laittomia hakkuita”, Omanović sanoo.

Kun rauhanrakennus ja tietoisuus ympäristön tilasta tulivat yhteen, syntyi permakulttuurinen tila. Nyt tiluksilla on jo useampi rakennus: toimistotilat, keittiö ja rakennus majoittautumista varten. Lisää on suunnitteilla, esimerkiksi seminaaritilat. Tontti ja rakennustyöt on kustannettu lahjoituksin ja erilaisilla rahoituksilla.

Rauhanfarmin toiminnan sydämessä ovat jokakesäiset rauhanleirit, joissa on enimmillään 300 osallistujaa kesässä. Leireille saapuu nuoria eri taustoista, ja heille opetetaan identiteeteistä, stereotypioista, ennakkoluuloista — ja ympäristöstä.

Nuorille opetetaan esimerkiksi kasvien tunnistamista ja kierrättämistä. Opetettavaa riittää, sillä ympäristökasvatus ei ole vielä jalkautunut Bosniaan.

Ja voi farmille muutenkin tulla viettämään aikaa, nuotion äärelle tai kasvimaalle.

”Farmi on meidän turvapaikkamme”, Nadja Zukić sanoo.

Omanovićilla ja Rahmanovićilla on unelma. He toivovat, että uusi sukupolvi jatkaisi heidän työtään ja ottaisi johtajuuden omiin käsiinsä.

Niin on monilta osin käymässä – mutta asiassa on yksi ongelma.

Kolmena sodan vuonna Bosnia-Hertsegovinan väkiluku tippui 4,5 miljoonasta 3,5 miljoonaan. 100 000 ihmistä kuoli, ja loput pakenivat eivätkä enää palanneet.

Väestön väheneminen näkyy Sanski Mostissa. Jo päivällä kaupungin keskustassa voi huomata tyhjät liikehuoneistot ja rapistuvat talot. Illalla tulee selväksi, miten paljon asunnoista on tyhjillään: monien kerrostalojen ikkunoissa palaa vain muutamia valoja.

Lisäksi nuoria lähtee pois maasta opiskelujen ja töiden perässä, etenkin Saksaan. Moni kokee, ettei maalla, jossa minimipalkka on vain 300 euroa kuussa, ole heille annettavaa.

Tässä on siis ongelma: nuoret vähenevät koko ajan. Sanski Most on tilastojen ykkönen, mitä tulee nuorten lähtemisestä aiheutuvaan väestökatoon. Aiheesta on helppo repiä mustaa huumoria.

”Olemme ykkösiä, edes jossain!” Rahmanović heittää.

Myös Adna Botalić ja Nadja Zukić ovat lähdössä isoihin kaupunkeihin opiskelemaan.

”Se on pelottavaa, että kaikki lähtevät. Mutta ehkä se on pitkällä tähtäimellä hyvä asia, jos nuoret tulevat takaisin uusien näkökulmien kanssa”, Omanović pohtii.

Hän antaa esimerkin:

”Saksassa kaikki – serbit, kroaatit, bosniakit – ovat parhaita kavereita. Vasta tänne palatessaan he alkavat miettiä, voiko toisten luona käydä kylässä.”

Syntynyt on siis sukupolvi, jolle mahdollisuudet ovat uudella tavalla auki. Ehkä juuri siksi nuori sukupolvi näkee valon.

”Miksi en uskoisi parempaan huomiseen? Se on omissa käsissämme”, Adna Botalić sanoo.

Tilanne maassa on räjähdysherkkä, mutta samalla toiveikas. Monia asia on nykyään paremmin: erityisesti nuoret ovat rohkeampia matkustamaan ympäri maata ja ylittämään federaation ja tasavallan rajan.

”Me uskomme positiivisuuteen ja ystävyyteen. Teemme maailmasta paremman, kun opimme tuntemaan toisemme ja tarinamme”, Nadja Zukić sanoo.

Sotatrauma on sekin hiljalleen keriytymässä auki.

”Emme ole ehkä edes tajunneet, miten paljon trauma vaikuttaa kaikkeen. Kulttuurissamme meidän oletetaan olevan tarpeeksi vahvoja selviämään. Esimerkiksi terapiaan ei ole vieläkään hyväksyttävää mennä, mutta tilanne on koko ajan parempi”,  Omanović kuvaa.

Entä onko mitään, mitä suomalainen voi tehdä tukeakseen rauhaa alueella?

Saman minkä jokainen ihminen, Omanović vastaa.

”Jos pelkäät mitä tahansa uskonnollista tai etnistä ryhmää, ole kiltti, tutustu heihin. Silloin näet, että he ovat ihmisiä ihan siinä missä sinäkin, ja kauniita erilaisuudessaan. Mieti nyt, jos kaikki olisivat samanlaisia kuin sinä itse. Elämä olisi silloin hyvin tylsää.”

Kirjoittaja on Maailman Kuvalehden Balkanin kirjeenvaihtaja.