Suunnitelmissani on, että menisin tapaamaan opettajaystäviäni maaseudulle. Ystävieni kanssa kahvittelisimme ja vaihtaisimme kuulumisia koulumaailmasta.
Mutta ei tämä enää menekään näin: En uskallakaan ajaa tunnin matkaa itsekseni, sillä osa tiestä on täkäläisittäin ilmaistuna hyvin “yksinäinen” eli syrjäinen ja siksi vaarallinen.
Mitä, jos pyytäisin sukulaistytön mukaan? Ja jos lähden, kotimatka täytyy startata ajoissa, valoisaan aikaan.
Päätän tehdä näin, mutta pelko hiipii kuitenkin mieleeni. Entä, jos aseistetut miehet pysäyttävät auton? Muutan suunnitelmaa: pyydän mieheni mukaan, varmuuden vuoksi.
Teemme nykyään paljon asioita varmuuden vuoksi.
Nuori pari tilaa Uberin diskon eteen. Liikennevaloissa Uberiin astuu aseistettu mies, selkeästi kuskin tuttu. Tyttö saa jotenkin auton oven auki, ja nuoret heittäytyvät liikkuvasta autosta asfaltille. Tyttö viettää viikon teho-osastolla.
Saattoi olla parempi näin.
Tyttäreni on samassa diskossa samana iltana. Dramaattisesti lisääntyneen turvattomuuden vuoksi haemme hänet ja hänen ystävänsä kotiin aamuyhdeltä. Taksin käyttäminen tuntuu täysin mahdottomalta, niin päivällä kuin yöllä. Meidän täytyy paitsi rajoittaa tyttäremme menoja, myös lisätä hänen kuskaamistaan eri paikkoihin, ovelta ovelle.
Olemme välillä uupuneita valvomisesta, huolesta ja jatkuvasta kuskaamisesta. Iphonen paikannin on jatkuvasti päällä. Tyttäremme on surullinen, koska ei voi tehdä tavallisia nuorten asioita ja hengailla huolettomasti ystäviensä kanssa. Kaikista aikatauluista täytyy aina sopia. Hän myös potee huonoa omaatuntoa siitä, että häntä pitää koko ajan kuskata.
Äiti, mieti, että täällä sitä vaan mennään keskellä yötä ympäriinsä!
Vastikään tytär muutti Suomeen ja aloitti opiskelut Helsingin yliopistossa. Vaikka ikävä on kova, olen huojentunut, että tyttäreni saa elää sitä vapaata nuoren elämää, jota itse aikanaan elin. Saan myös itse nukkua enemmän.
”Äiti, en voi uskoa, että kuljen täällä ratikalla itsekseni pitkin kaupunkia! Äiti, mieti, että täällä sitä vaan mennään keskellä yötä ympäriinsä!”, tytär sanoo.
Joskus mieleeni hiipii toki pelko Suomessa kytevästä rasismista.
Syyskuuhun mennessä tänä vuonna Ecuadorissa oli tehty 3171 aseellista tappoa. Se on kymmenen kertaa enemmän kuin vuonna 2015.
Monet ecuadorilaiset ovat jo lähteneet köyhyyttä ja väkivaltaa pakoon Yhdysvaltoihin tai Eurooppaan. Muuttoliike kiihtyy.
Nyt mieheni kanssa mietimme, kuinka kauan tässä maassa voi elää hyvää elämää vai ovatko ne ajat meille ohi. Muutammeko takaisin Suomeen senkin uhalla, etteivät maahanmuuttajavastainen ilmapiiri ja keski-ikäisyys suosi uuden elämän rakentamista?
Kirjoittaja on asunut ja työskennellyt Ecuadorissa vuodesta 2007.