Tuuli Kurki, yliopistotutkija, Helsingin yliopisto:

”Jengiytymiskeskustelu vaikuttaa nuorten hyvinvointiin”

Nuori ei valitse jengirikollisuuden tietä, vaan siihen ajaudutaan monen yhteiskunnallisen eriarvoistavan käytännön kautta.

Jos nuori päätyy väkivaltaiseen seuraan tai käyttäytyy itse väkivaltaisesti, hän on todennäköisesti kohdannut hyvin paljon eriarvoistamista ja toiseuttamista sekä jäänyt ilman arjen hoivaa.

Siksi kääntäisin keskustelun yksilön syyllistämisestä siihen, että jengiytyminen on lieveilmiö, jota tuottaa eriarvoistava politiikka. Se ajaa nuoret ahdinkoon, jolloin ei nähdä muuta keinoa.

Media luo mielikuvia jengirikollisuuden ja maahanmuuton välille. Esiin pitäisi kuitenkin nostaa rasismi ja toiseuden kokemukset, ei itse maahanmuuttoa.

Median vastuu on muutenkin suuri. Siellä luodaan kuvastoa ja tarjotaan puhetapoja. Media tarjoaa nuorista tietynlaista kuvaa, jota sitten lukee valkoinen, keskiluokkainen yleisö, joka on mustien ja ruskeiden nuorten todellisuudesta kaukana.

Missä ovat ne tarinat, joissa nuoriin kohdistuisi rakastava katse?

Jengiytymiskeskustelu näkyy monikulttuurisissa lähiöissä asuvien nuorten elämässä. Se vaikuttaa siihen, miten heidät nähdään arjessa, millaisia mielikuvia heihin yhdistetään ja siihen, miten heitä kohdataan julkisissa tiloissa, liikenteessä tai koulun arjessa.

Mustilla ja ruskeilla nuorilla on kokemus niin sanotusta hypervalvonnasta. He ovat jatkuvan arvostelevan ja arvioivan katseen alla. Se on todella intensiivistä ja vaikuttaa mielenterveyteen voimakkaasti.

Vaikka heillä ei olisi mitään yhteyttä väkivaltaiseen jengiin, jo ajan viettäminen yhdessä saa kanssakulkijoissa aikaan epämiellyttäviä, rasistisia katseita, eleitä ja sanoja.

Peräänkuuluttaisin nuorten välisen yhteisöllisyyden sanoittamista toisin. Missä ovat ne tarinat, joissa nuoriin kohdistuisi rakastava katse?

Esimerkiksi tässä jutussa lähtökohtana ei olisi jengiväkivalta, vaan mustien ja ruskeiden nuorten keskinäinen huolenpito, jota kutsun kanssahoivaksi. He vievät toisiaan syömään, jakavat herkkunsa, ovat läsnä ja koskettavat toisiaan hellästi.

Rasismia kohdanneilla nuorilla on paljon keskinäistä hellää huolenpitoa. Se vastaa institutionaalisen hoivan puutteeseen, jota ei saa yhteiskunnasta tai lähipiiristä, ja tuo turvaa myös rasismista kumpuavaan turvattomuuden tunteeseen.

Heikki Turkka, tiiminvetäjä, Aseman lapset ry.:

”Yhteiskuntamme on sektoroitunutta, eikä palveluita saada toimimaan yhteen”

Presidentti Martti Ahtisaari sanoi uskovansa, että terrorismi loppuisi, jos poistaisimme köyhyyden. Niin loppuisi nuorisorikollisuus ja syrjäytyminenkin.

Me tiedämme juurisyyt syrjäytymiselle ja sille, ettei nuori kiinnity yhteisöön, kouluun tai harrastukseen. Ja vaikka tiedämme jo päiväkodin jälkeen, ketkä lapsista ovat toisia alttiimpia ajautumaan vaikeuksiin, varhainen puuttuminen ei onnistu.

Meillä on koko ajan enemmän ja enemmän perheitä, jotka ovat ylisukupolvisesti jääneet yhteiskunnan kelkasta. Köyhyyserot kasvavat, ja samalla kasvaa polarisaatio.

Lapsiperheköyhyys on erittäin selkeä syy nuorten ongelmiin. Lisäksi voi olla neuropsykiatrisia ongelmia, jotka paljastuvat liian myöhään, eikä tukea osata antaa ajoissa. Nuorilla, jotka tekevät rikoksia, näkyy köyhyyden lisäksi taustalla usein myös vanhemman yksinhuoltajuus. Se lisää vähävaraisuutta, ja lapsella voi olla vaje turvallisista aikuisista.

Köyhyys on lapsille kauheaa.

Enää perheitä ei tueta esimerkiksi neuvolan kotikäyntien kautta. Tukea tarvitsevat ihmiset ovat palveluiden pirunpolkassa, ja on vaikea, jopa mahdoton pärjätä, jos on useampia erityistarpeita.

Köyhyys on lapsille kauheaa. Puhutaan ihan perustarpeista: lapset murehtivat vanhempiaan ja raha-asioita, heillä voi olla nälkä tai rikkinäiset vaatteet. Siitä taas aiheutuu kiusaamista.

Opettajat eivät välttämättä tiedä tarpeeksi erityistarpeista ja lapsiperheköyhyydestä, ja lapsesta tulee helposti myös opettajien silmätikku.

Some tuo omat ongelmansa. Karrikoitu esimerkki: somessa nuoret näkevät kuvia, joissa kaverilla on fancyt vaatteet, kädessä 4000 euroa seteleinä ja elämä näyttää hyvältä. Sitten on vanhempia kavereita hienoine autoineen.

Jos ei pärjää koulussa eikä ole näkymiä tulevaisuuteen, on helppo ajatella, että haluan itsekin tuollaiseksi. Me aikuiset olemme jääneet kauas näistä ilmiöistä. Ne tapahtuvat meidän tietämättämme somessa.

Tuen pitäisi olla proaktiivista ja oikein kohdennettua. Ei niin, että apua pitäisi hakea, vaan auttajien pitäisi löytää avuntarvitsijoita. Osalle nuorista riittää yksi turvallinen aikuinen, jotta rikoskierre jää syntymättä.

Kaveripiirin merkityksellisyydestä puhutaan liian vähän: ei sieltä noin vaan lähdetä, sillä ystävät ovat tärkeitä. Meidän pitää tehdä töitä koko kaveripiirin kanssa ja saada muitakin innostumaan
vaihtoehtoisesta tavasta toimia.

Suurin osa rikoksista tehdään nuorena. Moni havahtuu 18–19-vuoden iässä, ja siihen asti on todella tärkeää saada vähennettyä rikosten määrää, ettei koko elämä kulu niiden parissa.