Ne olivat vain kynnet.

Jokainen kynsi oli maalattu eri värillä, värit olivat kiiltävät ja metallinhohtoiset: punaista, keltaista, kultaa, turkoosia, purppuraa. Jos aika ja paikka olisi ollut toinen, niihin ei ehkä olisi kiinnitetty mitään huomiota. Tai ehkä joku olisi huomannut pirteän yksityiskohdan ehostuksessa, jatkanut elämäänsä.

Mutta vuosi oli 2013, paikka oli Moskova ja kynnet kuuluivat ruotsalaiselle korkeushyppääjälle Emma Green Tregarolle. Hän oli saapunut elokuussa järjestettäviin yleisurheilun MM-kisoihin, joiden isäntämaassa oli vain reilu kuukautta ennen tullut voimaan laki, joka kielsi ”homoseksuaalisen propagandan” alaikäisille. Lain arvostelijat pelkäsivät, että se antaisi vapaat kädet homofobiselle vainolle.

Green Tregaro julkaisi kuvan kynsistään sosiaalisen median tileillään saatteella: ”kynnet maalattu sateenkaaren väreillä”.

Kohu oli valmis. Ruotsin yleisurheiluliiton määräyksestä ”sateenkaarikynnet” maalattiin piiloon: punaisiksi, jos jotakuta kiinnostaa.

Suomen olympiakomitean puheenjohtaja Risto Nieminen kiirehti linjaamaan Helsingin Sanomissa, että erottaminen uhkaisi myös jokaista suomalaisurheilijaa, joka lakkaisi kyntensä sateenkaariväreillä edessä olevia helmikuun 2014 Sotšin talviolympialaisia varten.

Kohkailun seasta erottui selvä viesti: urheilu on urheilua, ja sitä ja politiikkaa ei tulisi sotkea keskenään.

Jos kaipaa vakuuttelua urheilumaailman vallasta, riittää, kun avaa television ykköskanavan illalla puoli yhdeksältä.

On vaikea vastata tyhjentävästi, mitä politiikka on. Ennen kaikkea siinä on kuitenkin kyse vallasta. Ammattipoliitikkoja usein kutsutaan valtaapitäviksi ja heitä journalistit vallan vahtikoirina sitten kyttäilevät.

Jos kaipaa vakuuttelua urheilumaailman vallasta, ei tarvitse etsiä esimerkkiä arvokisalobbauksesta tai alan rahavirroista. Riittää, kun avaa television ykköskanavan illalla puoli yhdeksältä. Sieltä tulee Suomen katsotuin TV-uutislähetys.

Ensin noin 20 minuutissa uutisankkurin pitäisi pystyä kertomaan kaikki juuri sillä hetkellä olennainen ja ajankohtainen maailmasta. Kaikki se, mitä meidän tulisi tietää meitä suoraan koskevista poliittisista päätöksistä kansallisella, globaalilla sekä EU-tasolla.

Kaikki, mitä jokaisen on syytä tietää taiteesta, koulumaailmasta, terveydenhuollosta. Uutiset maailman konflikteista, taloudesta, ympäristötuhosta. Saman 20 minuutin aikana katsojan mieltä myös kevennetään pikkuruisilla kertomuksilla kanssaihmisistä. Ehkä joku jossain on rakentanut pihalleen puupölkyistä huvipuiston.

Ja kaikkea tätä seuraa kymmenisen minuuttia urheilua. Kisoja, pallopelejä, tuloksia.

Aikana ennen somekuplia, mediatutkijat luennoivat, kuinka TV-uutislähetykset yhdistävät ihmiset tietynlaiseen yhteiseen, jokailtaiseen hartauteen. Näin suuren osan päivittäisestä hartaudesta omistamme urheilulle.

Ja mikä yhdistäisikään kansaa paremmin kuin juuri urheilu? Kun kiekkoleijonat voittavat olympiakullan päälle maailmanmestaruuden, Vesala ja Valtteri Torikka laulavat Finlandia-hymniä ja hornetit lentävät taivaalla, Twitter-polarisaatio unohtuu hetkeksi. Mutta tekeekö tämä urheilusta epäpoliittista?

”On vanhentunut klisee, että ’pidetään urheilu urheiluna ja jätetään politiikka sen ulkopuolelle’. Eihän se missään nimessä pidä paikkaansa. Ei urheilu voi enää tapahtua muusta yhteiskunnasta irrallaan”, sanoo Riikka Turtiainen, digitaalisen kulttuurin yliopistonlehtori ja dosentti Turun yliopistosta.

Viime vuosina hän on tutkinut erilaisia urheilun vähemmistökysymyksiä ja urheilijoiden harjoittamaa aktivismia, etenkin sosiaalisessa mediassa.

Hänen tutkimustyönsä viittaa siihen, että etenkin urheilija-aktivismin suhteen olemme käännekohdassa, ja tässä muutoksessa Green Tregaron sateenkaarikynsillä on ollut merkittävä rooli. Suhtautuminen urheiluun politiikasta vapaana alueena on sittemmin käynyt yhä vaikeammaksi.

Tosiaan: mitä urheilumaailman toimijat itse asiassa oikeasti väittävät, kun he hokevat, että urheilu ei ole poliittista? Uskotellaanko meille silloin, että urheilulla ja urheilussa ei ole valtaa?

Asian voi nähdä näinkin: meitä kutsutaan katsomaan pelejä miettimättä, kuka tätä valtaa käyttää ja onko taustalla vaikuttava maailma kannattamisen arvoinen vai ei.

Tuhansia faneja pyydetään siirtämään sivuun poliittiset näkemyksensä ja matkustavan kisakatsomoihin, milloin Venäjälle milloin Kiinaan tai – kuten tämän vuoden marraskuussa – Qatariin.

Samalla sekä urheilijoiden että katsojien odotetaan myös unohtavan sen faktan, etteivät kaikki suinkaan voi edes halutessaan näin tehdä, sillä moni maailman maa on turvaton paikka esimerkiksi naisille tai seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille. Näissäkin maissa arvokisoja järjestetään.

Kun asiaa yhtään pidempään miettii, on suorastaan ihme, että erilaisten #metoo ja #politicstoo liikkeiden ravistellessa vallan linnakkeita eri yhteiskunnan aloilla, vielä nykyäänkin monet urheiluvaikuttajat saavat rauhassa hokea, ettei urheilun valtarakenteista tarvitsisi niin välittää.

Miten urheilu pääsi tähän asemaan?

”Kaikkea ihan pelityylistä alkaen kehitettiin neuvostoliittolaiseksi tavaksi tehdä asiat paremmin kuin mitä lännessä oli tehty.”

Kaikki alkoi yhden miehen ideasta, kuten niin monen historian kertomuksen on tapana alkaa.

1800-luvun lopulla kansainvälisen olympialiikkeen isäksi tituleerattu Pierre de Coubertin kirjoitti, että kansainvälinen urheilu voisi edistää yksilöllistä ja yhteisöllistä hyväntahtoisuutta sekä maailmanrauhaa. Siksi oli tärkeää, että urheilumaailma olisi poliittisesti riippumaton, jotta mahdollisimman monet maat voisivat siihen liittyä.

Ja näin yhä tänä päivänä jokaisissa olympialaisissa aina yksi järjestävän maan urheilija vannoo olympiavalan, jossa hän lupaa kaikkien kilpailijoiden puolesta noudattaa sääntöjä ”todellisen urheiluhengen mukaisesti”.

Näihin sääntöihin lukeutuu muun ohella sääntökirjan artikla numero 50, joka kieltää ”poliittisen, uskonnollisen tai rodullisen propagandan olympialaisten suorituspaikoilla tai muilla alueilla”.

Vaikka vastaavia valoja ei kaikissa kansainvälisisissä arvokisoissa vannota, olympialiikkeen perässä politiikan pannasta on tullut koko kansainvälisen urheilumaailman jaettu periaate.

Paperilla idea on hyvä. Mutta toteutuiko tämä haave koskaan?

Lyhyesti: ei. Tietyssä mielessä urheiluvallan pelimerkit vuoltiin jo siinä kohtaa, kun päätettiin kilvoitella nimenomaan kansallisvaltioiden lippujen alla.

”Näkyvyytensä vuoksi urheilu on aina kiinnostanut poliitikkoja, mutta tässä on tietysti aste-eroja”, sanoo Markku Jokisipilä, valtiotieteen tohtori ja apulaisprofessori Turun yliopistosta.

”Räikeimmässä päässä on autoritaaristen hallintojen tekemä urheilun valjastaminen tietyn ideologian tai yhteiskuntajärjestelmän mannekiiniksi. Sitten lievemmässä, näkymättömimmässä päässä on Suomen kaltaisen maan liikuntapolitiikka. Ja sitten on kaikkea näiden välillä.”

Tunnettuihin esimerkkeihin historiasta lukeutuvat Adolf Hitlerin rotuteoriat ja hänen fyysistä suorituskykyä korostava ihmisihanteensa. Berliinin olympialaiset vuonna 1936 tarjosivat historian tunnetuimmalle diktaattorille hienon tilaisuuden esitellä kansansa mahtia jo ennen sodan syttymistä.

Siinä projektissa kaikki ei tosin mennyt ihan käsikirjoituksen mukaan: musta amerikkalaisurheilija Jesse Owens, nappasi peräti neljä olympiakultaa rasistisen hallinnon silmien alla.

Kylmän sodan aikana kierrokset sen kun kiihtyivät. Jokisipilän mukaan esimerkiksi huomattava urheilumenestys, jota tuettiin valtiojohtoisella dopingjärjestelmällä, oli keskeinen osa DDR:n tunnettuutta ja ”itäsaksalaisen kansan” rakennusprojektia. Muitakin esimerkkejä oli.

”Itse myönnän altistuneeni Neuvostoliiton ideologiselle vaikuttamiselle sen jääkiekkojoukkue Punakoneen takia. Kaikkea ihan pelityylistä alkaen kehitettiin neuvostoliittolaiseksi tavaksi tehdä asiat paremmin kuin mitä lännessä oli tehty”, Jokisipilä sanoo.

Osattiin meilläkin. Hannes Kolehmainen juoksi hokeman mukaan ”Suomen maailmankartalle” jo vuonna 1912 Tukholman olympialaisissa, siis viisi vuotta ennen kuin Suomi edes oli itsenäinen valtio. Harvemmin muisteloissa tosiaan mainitaan, että salkoon nousi Kolehmaisen voiton myötä Venäjän lippu.

Sittemmin itsenäistyneen valtion sinivalkoisiin kansallissankareihin lukeutuvat ainakin kaksi muutakin ”lentävää suomalaista”: Paavo Nurmi ja Ville Ritola.

”Suomella oli maine urheilun suurvaltana, mille oli tietyt perusteet olemassa. 1970-luvulle saakka Suomi ylsi olympialaisten mitalitaulukossa huomattavasti korkeammalle, kuin väestöpohja antaisi ymmärtää. Urheilu oli kiinteä osa suomalaisten kansallista identiteettiä”, Jokisipilä sanoo.

Jopa urheilija-aktivismin historia on yli satavuotinen. Lippuprotesteja on nähty jo vuodesta 1906, jolloin Peter O’Connor kipusi Irlannin lipun lipputankoon Ateenan olympialaisissa.

Nykypäivän urheilutapahtumien Black Lives Matter -mielenilmaukset eivät nekään näyttäydy niin uraauurtavina, kun rinnalla katsoo kuvaa vuodelta 1968, jossa yhdysvaltalaiset pikajuoksijat Tommie Smith ja John Carlos seisovat palkintokorokkeella pää painuksissa ja nyrkki pystyssä.

Vaikka nykyään juuri urheilijoiden aktivismin eri muodot – sateenkaarikynnet, polvistumiset, palkintokorokeprotestit – nostavat toistuvasti julkiseen keskusteluun vetoomuksia urheilun ja politiikan erottamiseksi, tämä ei Markku Jokisipilän mukaan ole ollut keskeinen syy siihen, miksi urheilun politisoitumisesta on oltu niin huolissaan.

Sen sijaan menneinä vuosikymmeninä nimenomaan valtiotason politikointi uhkasi hajottaa kansainvälistä olympialiikettä. Näyttävin esimerkki tästä olivat vuoden 1980 Moskovan olympialaiset, joita boikotoi Yhdysvaltain johdolla peräti 47 maata sekä neljä vuotta myöhemmin tapahtuneet vastaboikotit Los Angelesin olympialaisissa.

Jopa Kansainvälinen olympiakomitea (KOK) osallistui aikanaan valtiotason politikointiin. Taiwania koskevien kiistojen vuoksi kommunistinen Kiina oli suljettu ulos olympialiikkeestä aina vuoteen 1984 asti.

Kaiken kaikkiaan urheilun epäpoliittisuus on siis ennen muuta haavekuva, jolle ei ole ollut vastinetta todellisuudessa oikeastaan koskaan.

”Pitkän aikaa kansainvälinen olympiakomitea oli taantumuksellinen tämän asian suhteen. Se linnoittautui näennäisen epäpoliittisuuden taakse ja korosti sitä, että olympialiikettä ei voida antaa minkään poliittisen suunnan näyteikkunaksi, vaikka ilmiselvästi historiassa niin oli tapahtunut monet kerrat”, Jokisipilä sanoo.

”Tässä julkisessa keskustelussa tällä kertaa jääkiekon tunnetut toimijat Kalervo Kummolasta alkaen olivat sitä mieltä, että ihmisoikeudet ovat äärimmäisen tärkeitä”

Jos tunnustaisimme urheilun olevan läpeensä poliittista, käsittelyyn nousisi monenlaisia kysymyksiä vallasta ja vastuusta. Esimerkiksi sellaisia, ettemme oikeastaan tiedä paljoakaan siitä, miten ja millä perusteilla suuria urheilutapahtumia myönnetään valtioiden järjestettäväksi.

Kysymys ei ole vähäinen, sillä kisojen isännöiminen on yhä iso diplomaattinen menestys.

”Se tarjoaa näyteikkunan esitellä maata, kansalaisia ja yhteiskuntajärjestelmää. Järjestävä maa pystyy kytkemään itsensä olympismin jaloon aatemaailmaan ja paljon positiivista julkisuutta on tarjolla”, Jokisipilä sanoo.

Imagohyöty tai niin kutsuttu ”urheilupesu” ei edes ole vakavin seuraus kisojen myöntämisestä autoritaariseen maahan. Tuhannet siirtotyöläiset ovat kuolleet Qatarissa tämän vuoden jalkapallon MM-kisoja varten rakennettavien stadionien työmailla.

Muutakin kuonaa löytyy. Esimerkiksi sellaista, että stadionien rakentamisesta ja tuhansien fanien lennättämisestä kisapaikoille on merkittävää ilmasto- ja ympäristöhaittaa.

Tai sellaista, että urheilu on miljardibisnes, jossa pyörii valtioiden lisäksi korporaatioita ja yksityisiä sijoittajia, ilman läpinäkyviä päätäntäelimiä. Se, että venäläiset oligarkit ja Lähi-idän öljydiktaattorit omistavat vaikkapa suuria jalkapallon liigajoukkueita, voi mahdollistaa urheilupesun lisäksi ihan oikeaa rahanpesua.

Urheilumaailma kipuilee myös tasa-arvo-ongelmissa, alkaen siitä, että naisen euro urheilussa oli tuoreimman vuonna 2017 tehdyn pohjoismaisen selvityksen mukaan kolme senttiä. Ratkaisuja odottelevat myös vaikeat kysymykset transihmisten ja vammaisten ihmisten oikeuksista niin harraste- kuin ammattilaistasolla.

Seksuaalivähemmistöjen oikeuksia urheilussa kuvaa seuraava anekdootti. Vuonna 2021 Australian pääsarjassa jalkapalloa pelaava Josh Cavallo tuli ulos kaapista. Samalla hänestä tuli kaikista maailman miesten pääsarjoista ensimmäinen julkisesti avoin homoseksuaali aktiivipelaaja. Muualla työelämässä seksuaalivähemmistöön kuulumisen ei pitäisi olla uutinen ensinkään.

Kun katsotaan tarkemmin kotimaisia kiiltokuvia, urheiluhenki alkaa vaikuttaa täälläkin synonyymiltä jollekin muulle kuin reiluudelle.

Suomen olympiakomitea on rypenyt ahdisteluskandaalissa. Vuoden 2020 Yle Urheilun paljastusjutun mukaan muodostelmaluistelujoukkueen valmentaja oli käyttänyt henkistä väkivaltaa.

Juhlitut kiekkoleijonat ovat kaikki valkoisia miehiä. Jos Juhani Tammista on uskominen, he kaikki ovat myös heteroseksuaaleja. Nimittäin vuonna 2014 uutiskynnyksen ylitti Tammisen linjaus, ettei 60-vuoden kiekkouran aikana ole homoja lajin piirissä näkynyt yhtään. Kommentti kuvasi tietysti ennen muuta lajin asenneilmastoa.

Oikeastaan riippumatta siitä, mistä ajankohtaisesta kysymyksestä käsin urheilumaailmaa ruotii, ongelmat kuplivat pintaan.

Tämä pantiin merkille muutamia vuosia sitten Ihmisoikeusliitossa. Vuodesta 2021 ihmisoikeusliitolla on ollut käynnissä Älä Riko Urheilua -kampanja.

”Kampanjan pohjalla on liitolle tullut palaute ja oma oivallus siitä, että urheilumaailma on sellainen osa-alue yhteiskunnassa, jossa on vielä paljon korjattavaa ja kirittävää. Me ollaan haluttu vahvistaa tietämystä siitä, että urheilun toimijoilla on Suomessa lakiin ja kansainvälisiin velvoitteisiin perustuva velvollisuus turvata ihmisoikeudet kaikille urheilun parissa oleville ihmisille”, sanoo Tommy Lindgren, kampanjan suunnittelija.

Kampanja keskittyy ennen muuta urheiluun Suomessa. Tavoitteena on vaikuttaa siihen, miten ihmisoikeudet toteutuvat ruohonjuuritasolla: kilpailuissa, otteluissa, katsomoissa ja pukuhuoneissa.

Myös Lindgren katsoo, että jonkinlainen asenneilmapiirin muutos on käynnissä juuri nyt.

”Vielä joitain vuosia sitten tuntui, että vallalla oli käsitys siitä, että urheilu on erillinen saareke yhteiskunnasta, joka on jotenkin omalakinen paikkansa. Tämä on alkanut onneksi hiljalleen vähän murtua, eikä tällainen puhe mene enää läpi.”

Mutta kuinka tuore trendi on kyseessä, on vaikea kysymys.

Lindgrenin mukaan yksi hyvä mittatikku löytyy urheilumaailman suhteesta Valko-Venäjään. Vuoden 2021 kevään jääkiekon MM-kilpailut piti järjestää Valko-Venäjällä, mutta kritiikkiryöpyn seurauksena ne siirrettiin pelattaviksi Latviaan.

”Tässä julkisessa keskustelussa tällä kertaa jääkiekon tunnetut toimijat Kalervo Kummolasta alkaen olivat sitä mieltä, että ihmisoikeudet ovat äärimmäisen tärkeitä ja sen takia kisat pitää siirtää pois Valko-Venäjältä.”

Sen sijaan vuonna 2014 jääkiekon MM-kisat pelattiin vielä Valko-Venäjällä, vaikka esimerkiksi Ihmisoikeusliitto sekä sen valkovenäläinen vertaisjärjestö ajoivat jo tuolloin kisojen siirtämistä maan itsevaltaisen presidentin Aljaksandr Lukašenkan hallinnon ihmisoikeusloukkausten vuoksi.

”Ymmärretäänkö siellä, mikä vaikutus sillä on lajin maineelle, että annetaan kansainvälisten rosvoparonien järjestää näitä kisoja.”

”Historiallisesti ei olla varmaan koskaan puhuttu poliittisen valjastamisen negatiivisista puolista niin paljon kuin viimeisen 10–15 vuoden aikana”, Markku Jokisipilä vahvistaa.

Hän kertoo pohtineensa esimerkiksi Valko-Venäjän ja Qatarin kisojen kohdalla, miten näennäisen epäpoliittisuuden verhossa jotkut lajiliitot ovat tehneet hallaa omalle lajilleen.

”Monen ratkaisun kohdalla heräsi kysymys, että ymmärretäänkö siellä, mikä vaikutus sillä on lajin maineelle, että annetaan kansainvälisten rosvoparonien järjestää näitä kisoja.”

Helmikuun 24. päivänä vuonna 2022 ainakin jokin osa tästä viestistä meni perille.

Varhain aamulla Venäjän ilmavoimat alkoivat moukaroida Ukrainan sotilaskohteita. Iltapäivään mennessä tankit vyöryivät Ukrainaan kolmesta ilmansuunnasta. Koko läntinen maailma heräsi uuteen todellisuuteen: Euroopassa sodittiin.

Samalla käynnistyi jotain sellaista, mitä oli pitkään peräänkuulutettu kansainvälisilta urheilun kattojärjestöltä. Maa, joka isännöi vielä hetki sitten jatkuvasti suuria kisoja, eristettiin. Tällä hetkellä on hämärän peitossa, milloin Venäjä voisi palata kansainvälisen urheilun piiriin.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan voi muodostua vedenjakajaksi urheilumaailman suhteessa autoritaarisiin valtioihin, sanoo Markku Jokisipilä.

”On valitettavaa, että piti syttyä sota Euroopan maaperällä, ennen kuin tämä oivallettiin. Tästä ei ole paluuta enää vanhaan, eivätkä KOK tai Fifa voi hypätä sänkyyn diktaattorien ja autoritääristen valtioiden johtajien kanssa, kuten oli vielä normaalia vähän aikaa sitten.”

Nyt useat urheilun toimijat ovat myöntäneet, että väistämättä urheiluun liittyy poliittisuutta.

Tällöin se, mitä urheilu voi tehdä, on varmistaa, että ne poliittiset tavoitteet ja arvot, jotka urheilun kautta välittyvät, eivät olisi ainakaan niitä kaikkein pahimpia.

Sen sijaan urheilu on alettu nähdä yhteiskunnan osana, jonka tulisi mahdollisuuksiensa mukaan edistää hyviä yhteiskunnallisia käytänteitä.

”Tästä johtuen KOK:sta ihan suomalaisiin urheiluseuroihin asti ulottuu tällainen yhteiskuntavastuun kantamisen vaatimus”, Jokisipilä sanoo.

”Aika kovanahkainen täytyy olla, että jaksaa herrakerhoissa päätään hakata seinään.”

Mutta kenen tätä vastuuta tarkalleen ottaen tulisi kantaa?

Tutkija Riikka Turtiainen on sitä mieltä, että ongelmien korjaaminen lähtee valtarakennetasolta. Esimerkiksi sukupuolen tasa-arvon suhteen ongelma on tunnistettu: urheilumaailman johtotehtävissä on liian vähän naisia.

Ratkaisu tähän voisivat Turtiaisen mukaan olla esimerkiksi jonkinlaiset siirtymäkauden kiintiöpaikat. Nyt hänen mukaansa liian usein näkee sitä, että naisia syyllistetään siitä, etteivät he itse hakeudu näihin tehtäviin, ilman että kysytään, miksi näin on.

”Kaiken näköistä on paljastunut Olympiakomiteatasolla, ja hyvä että paljastuu. Mutta täytyy sanoa, että aika kovanahkainen täytyy olla, että jaksaa herrakerhoissa päätään hakata seinään.”

Perinteisessä politiikassa äänestäjän tahto on viimekätinen laki. Äänestämällä olemme vaikkapa Suomessa vieneet naiset ensin eduskuntaan ja sitten hallituksiin. Urheilun puolella tällaiset vastaavat mekanismit ovat puuttuneet, ja tällä on ollut merkitystä esimerkiksi tasa-arvokysymyksiin.

”Urheilu on pysynyt samassa paikassa, missä se on ollut, muuttanut ehkä hieman jotain. Samaan aikaan ympäröivä yhteiskunta on edennyt hirveällä vauhdilla”, Jokisipilä sanoo.

Periaatteessa Jokisipilän mukaan vastuukysymys on ainakin Suomessa helppo: koko
liikuntasektorin johto on annettu olympiakomitean käsiin.

”Olympiakomitea on se taho, jolla on suomalaisen liikunnan ja urheilun omistajuus; tyyliin lehtien haravoimisesta aina terävimpään kansalliseen huippu-urheiluun asti”, Jokisipilä maalailee.

”Se ovatko he komiteassa pystyneet elämään tämän mukaisesti, onkin pikkuisen eri kysymys. Mutta heiltä tätä soihdunkantamista ja isojen linjausten tekemistä edellytetään.”

No ovatko he sitten pystyneet?

”Kysymys on tärkeä, eikä Olympiakomitea epäröi tarkastella kriittisesti omaa toimintaansa”, vakuuttaa Suomen Olympiakomitean vastuullisuuspäällikkö Elina Laine.

”Ulkopuoliset tahot ovat tutkineet viime keväänä meihin liitetyt tapaukset, ja olemme toimeenpanneet niistä seuranneet suositukset. Parhaillaan olemme uudistamassa organisaatiotamme ja toimintatapojamme, jotta soihdunkantaminen onnistuisi entistä paremmin.”

Kaiken kaikkiaan Laine katsoo, että urheilun epäkohtiin tulee suhtautua erittäin vakavasti. Työ ei ole lähelläkään valmista.

”Jatkamme sitkeästi eteenpäin paremman urheilun puolesta. Urheiluyhteisön vastuullisuusohjelma antaa työlle pohjan, ja viime vuosina eri aihepiireistä, kuten yhdenvertaisuudesta, tasa-arvosta ja turvallisesta toimintaympäristöstä on koulutettu säännöllisesti ja asioita ja toimintatapoja nostettu avoimeen keskusteluun. Urheilutoimijoita on rohkaistu tuomaan esiin asioita ja epäkohtia, jotka joskus aiemmin olisi lakaistu maton alle.”

”Jos KOK on myöntänyt talviolympialaiset Pekingiin, on ehkä vähän epäreilua lähteä siinä kohtaa työntämään mikrofonia Iivo Niskasen eteen ja kysymään, että aiotko boikotoida olympiakisoja.”

Odotetaanko linjauksia jatkossa sitten myös tunnetuilta urheilijoilta? Suhtautuminen tähän kysymykseen näyttää yhä ristiriitaiselta.

Urheilijat voivat odottaa, että jonkinlainen vastuunkannon vaatimus koskee heitä tulevaisuudessa nykyistä enemmän. Esimerkiksi kritiikkiä on sadellut niitä urheilijoita kohtaan, jotka ovat myyneet itsensä mainoskasvoksi Qatarin kisoille.

Kuitenkaan esimerkiksi palkintokorokkeella mielenilmauksia ei Riikka Turtiaisen mukaan edelleenkään katsota hyvällä.

”Se rangaistaanko niistä nykypäivänä, onkin eri juttu. Mutta lajiliitto ei enää puuttuisi sateenkaarikynsiin”, Turtiainen sanoo.

Sekä Jokisipilä, Turtiainen, että Lindgren ovat kaikki sitä mieltä, että urheilijoiden vastuulla urheilumaailman epäkohtiin puuttuminen ei saa olla. Siinä mielessä kisarauha-hokemalla on paikkansa. Urheilijoiden ensisijainen tehtävä on urheilla, ja isot arvokisat ovat harvinaisia urheilijoiden uralla.

”Jos Kansainvälinen Olympiakomitea on myöntänyt talviolympialaiset Pekingiin huolimatta uiguuriväestöön kohdistuvasta sorrosta ja valtavasta määrästä muita ihmisoikeusongelmia, on ehkä vähän epäreilua lähteä siinä kohtaa työntämään mikrofonia Iivo Niskasen eteen ja kysymään, että aiotko boikotoida olympiakisoja”, Lindgren tiivistää.

Vaikka näin toimittaisiin, olisiko sillä edes lopulta väliä?

”Olen leikitellyt ajatuksella, että minkä tasoinen urheilija pitäisi olla, jotta boikotilla olisi merkitystä. Pitäisi olla ehkä Lionel Messi”, Turtiainen sanoo.

Lopuksi lienee paikallaan kysyä, mihin boikoteilla edes pyrittäisiin. Siihenkö, että yksittäiset kisat peruttaisiin?

Tästä seuraa kysymys, joka sijaitsee aivan urheilun ja politiikan suhteen ytimessä.

Jos urheilumaailman epäpoliittisuuden illuusiosta pidetään kiinni kynsin ja hampain nimenomaan, jotta olympialaiset ja muut vastaavat suuret kisatapahtumat saadaan toteutettua, ketkä hyötyvät siitä, että ne toteutuvat?

Urheilijat? Katsojat? Vai ne, jotka käärivät rahat?