Vietin parhaan ystäväni kanssa vuoden Australiassa, ja kiersimme koko itäisen rannikon. Osan matkasta taitoimme pienellä pakettiautolla, jonka takaosaan oli rakennettu peti, säilytystilaa ja vaatimaton keittonurkkaus. Autossa asuessa parasta oli vapaus: että pystyi menemään minne tahansa ja koti oli aina mukana.

Yksi hienoimpia hetkiä oli aamu Cape Hillsboroughin luonnonpuistossa. Lähdimme ajamaan kohti luonnonpuistoa aamuyöllä ajatuksenamme nauttia auringonnoususta rannalla. Aamuhämärässä oli ajettava varovasti, tielle hyppiviä pikkukenguruita eli vallabeja väistellen. Mitä lähemmäs luonnonpuistoa tulimme, sitä kapeammaksi tie kävi. Loppumatka täytyi kävellä.

Välillemme oli syntynyt sanaton sopimus: kumpikaan ei  sano ääneen, jos pelottaa. Silti molemmat tiesivät, että pimeällä viidakkopolulla ajatus eksoottisista käärmeistä tai hämähäkinverkkoon kävelemisestä pyöri mielessä.

Lopulta eteemme avautui typötyhjä ranta. Se oli pieni ja metsän suojissa, ikään kuin sen tarkoitus olisi ollut pysyä löytämättömänä.

Ensimmäisten auringonsäteiden pilkistäessä horisontin takaa istuimme keskellä rantaa, tyyntä merta ihaillen. Hiljaisuuden taian rikkoi raksahdus. Katsoimme taaksemme, ja puiston suojista
loikki kenguru. Sen perässä toinen, jota seurasi pienempi. Auringon noustessa
hiljalleen ranta oli täynnä kenguruita. Yhdellä niistä oli poikanen pussissaan. Eläimet uskaltautuivat lähelle, enkä tiedä, kummat ihmettelivät toisiaan enemmän – me vai kengurut.

Taivas loisti oranssin ja pinkin sävyissä. Kenguruiden loikkiminen oli kuin leikkiä auringonsäteiden kanssa. Aikansa leikittyään kengurut katosivat yksitellen takaisin puiston uumeniin. Juuri ennen kuin aurinko oli noussut kokonaan, viimeinenkin kenguru hyppeli piiloon päivän kuumuutta. Viimeistään tuossa henkeäsalpaavassa hetkessä ymmärsin, miten kaukana kotoa olin.