Kuka tuntee Valko-Venäjän? Tämän pienen valtion, joka on kuin kiila Euroopan ja Venäjän välissä. Valtion, jota on kuvailtu ”viimeiseksi neuvostodiktatuuriksi Euroopassa”. Kaukana median valokeilasta tämä pieni tasavalta on kärsinyt 26 vuoden ajan – Berliinin muurin murtumisesta 1991 lähtien – presidentti Aleksander Lukashenkon diktatuurista.
Tämä tarkoittaa satoja poliittisia vankeja, toistuvaa vaalivilppiä, hiljennettyä kansalaisyhteiskuntaa ja jatkuvia ihmisoikeusloukkauksia. Valko-Venäjä näyttää olevan viimeinen itäblokin maa, joka on jäänyt demokraattisen muutoksen kyydistä.
Ripaus vastarintaa täällä kuitenkin kytee, varsinkin nuorissa underground-sukupolvissa. Näistä nuorista moni onkin viime vuosina paennut kotoaan naapurimaahan Puolaan.
Presidentti Lukashenko ei epäröi vaalia Neuvostoliiton perintöä, koska se vahvistaa hänen omaa valtaansa. Itse asiassa Valko-Venäjällä eletään yhä Neuvostoliiton aikaa kolhooseineen ja valtion yrityksineen. Täällä aika näyttää pysähtyneen: valtaisat puistokadut, Leninin ja Stalinin patsaita joka kadun kulmassa. Kiihkeät isänmaalliset patriootit kertaavat vuodesta toiseen tarinaa puna-armeijan taisteluista. Pääkaupungissa Minskissä sijaitseva ulkomuseo on omistettu kommunismin kukoistuskaudelle.
Ripaus vastarintaa täällä kuitenkin kytee, varsinkin nuorissa underground-sukupolvissa. Näistä nuorista moni onkin viime vuosina paennut kotoaan naapurimaahan Puolaan. Valko-Venäjällä he kohtaavat jatkuvaa pelkoa ja tyrannimaisen hallinnon, joka alistaa kansalaisiaan.
Puola edustaa nuorille Euroopan demokratiaa ja sananvapautta. Siellä nuoret valkovenäläiset voivat vihdoinkin hengittää ja vapauttaa itsensä neuvostomenneisyydestä. Perestoikan jälkeen syntyneet nuoret eivät ole koskaan tunteneet Neuvostoliittoa. He hylkivät kaikkia menneisyyden arvoja, koska niillä ei ole heille mitään merkitystä.
Tässä valokuvausprojektissani yhdistän kuvataiteen ja nuoret vastarintaliikkeen edustajat. Nuoret valkovenäläiset pakenivat kotimaastaan Puolaan mukanaan Valko-Venäjältä tuomiaan kuvia kommunismin symboleista.
Kokonaisuus korostaa kuilua uuden sukupolven ja menneisyydessä elävän hallinnon välillä. Nuorten katseet kohdistuvat länteen. Heidän mielikuvansa maailmasta on täysin vastakohtainen maan vallanpitäjien kanssa.
Moni maanpakolainen on peloissaan etenkin siitä, että heitä tarkkaillaan Valko-Venäjältä. Kuitenkin heillä kaikilla on toivoa tulevasta, ja moni heistä yrittää taistella maansa vapauden puolesta ulkopuolelta käsin. Lisääntyneet mielenilmaukset Lukashenkon hallintoa vastaan ovat
antaneet monelle rohkeutta ja toivoa vallankumouksesta tai ainakin vapaudesta ja muutoksesta.
Alessia saapui Puolaan joitakin kuukausia sitten. ”En löytänyt paikkaani Valko-
Venäjällä. Minun piti piileksiä ja olla varpaillani. En jaksanut olla tarkkailtavana. Olen mieleltäni kapinallinen. Tunnen raivoa, mutta samalla myös rakkautta sitä kotimaatani koh-taan, joka meillä oli ennen Nevostoliittoa.”
Kutsuimme yhteen kansainvälisiä vastarintataiteilijoita ja perinteisempiä taiteilijoita, jotka edustavat slaaviperimäämme.
Se oli kaunista, mutta meitä häiriköitiin hallinnon taholta koko ajan enemmän ja lopulta mikään ei muuttunut. Päätimme luovuttaa ja paeta Puolaan ja taistella täältä käsin.”
”Piilotin gootti-lookini Valko-Venäjällä, koska se on liian vaarallinen ja erikoinen.
Kotimaassani millekään erilaiselle ei ole tilaa. Lukashenko ei hyväksy mitään, mikä ei vastaa sitä kuvaa, jonka hän haluaa maailmalle antaa.
.”En voinut enää tukea Lukashenkon diktatuuria ja Neuvosto-menneisyyttä. Olen uutta sukupolvea, joka irtisanoutuu vanhoista arvoista. Haluan avoimuutta ja vapautta, arvoja, jotka on ankkuroitu nykyhetkeen ja käännetty kohti tulevaisuutta.Haluan maani kehittyvän ja säilyttävän perinteensä ja kansanperinteensä.”
AUDE OSNOWYCZ opiskeli valtiotieteitä ja työskenteli asianajajana Ranskassa. Vuoden 2010 maanjäristykset veivät Osnowyczin Haitiin, ja hän päätti omistautua kuvajournalismille. Seuraavat neljä vuotta hän seurasi arabivallankumousta Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä. Taustaltaan ukrainalainen ja valkovenäläinen Osnowycz palasi Eurooppaan ja alkoi työstää projektia Euroopan ja Venäjän rajapinnassa. ”Kuvausprojekti lisäsi ymmärrystäni Neuvostoliiton jälkeisestä epävarmuuden tilasta. Samaan aikaan kuvaustyylini vaihtui taiteellisemmaksi
ja muotokuvaustekniikka vei mennessään”, Osnowycz sanoo.