Viime vuonna vierailin Kulosaaren yläkoulussa. Minut oli kutsuttu puhumaan 16–17 -vuotiaille nuorille siitä, miten kielitaito on auttanut minua urallani ja elämässäni.

Aloitin osuuteni puhumalla murteista. Kasvoin Pohjois-Savossa sudeettisavolaisten murrealueella karjalaisessa perheessä. Kotikieleni oli aivan toinen kuin kieli kodin seinien ulkopuolella. Niin minä sen koin: intonaatio, sanasto, ilmaukset, rytmi, mentaliteetti, huumori. Kaikki ihan toisenlaista.

Lapsesta asti olen tiennyt ytimiäni myöten, että kieli on muutakin kuin sanoja. Se kantaa mukanaan kokonaista maailmaa. Jokainen uusi kieli – jopa murre – avaa oven uuteen ihmeelliseen paikkaan. Jokainen kieli kaivaa meistä esille erilaisia puolia.

Myöhemmin opiskelin koulussa useita vieraita kieliä. Mikä mieletön mahdollisuus meille suomalaisille peruskoululaisille! Meitä suomen kielen puhujiahan on vain viitisen miljoonaa: Olemme siksi pakotettuja osaamaan muita kieliä tullaksemme ymmärretyiksi ja ymmärtääksemme muita. Tällaista pakon sanelemaa mahdollisuutta ja etuoikeutta ei ole varsinkaan maailmankielten puhujilla: he voivat liikkua suurellakin pinta-alalla vaihtamatta kieltä.

Kävimme Helsingin Myllypuron Pallomyllyssä tapaamassa monikielisissä perheissä kasvavia nuoria, joista tilastoissa saatetaan pahimmillaan käyttää termiä kielitaidoton. Näin joskus edelleen tapahtuu, jos Suomessa asuva ihminen ei puhu sujuvaa suomea, vaikka hänellä olisi valtava kieliarsenaali.

”Jokainen uusi kieli avaa oven uuteen ihmeelliseen paikkaan.”

On varsin huomionarvoista, että vuosina 2002–2004 syntyneiden PK-35 -jalkapallojoukkueessa puhutaan yhtätoista kieltä – suomen ja englannin lisäksi. Kielten joukossa ovat suomen ja ruotsin ohella ainakin espanja, venäjä, somali, lingala, vietnam, albania ja arabia. 

Eikö olisikin aika kääntää näkökulma ylösalaisin: alkaa nähdä näiden nuorten monikielisyys voimavarana ja hyödyntää sitä?

Kielentutkija Heini Lehtosen ja monikielisyyttä tutkineen toimittaja Reetta Rädyn mukaan vieraskielisten määrien kasvusta puhutaan liian kielteiseen sävyyn. Kieliä myös arvotetaan eri tavoin. Niin sanotuista kansainvälisistä kouluista puhutaan eri yhteydessä kuin monikulttuurisista kouluista, jotka ovat edellistä paljon kansainvälisempiä.

Lehtonen näkee, että jos ihminen kokee, että saa olla suomalainen, vaikka yksi hänen kielistään olisi arabia tai somali, se edistää oppimista, kotoutumista ja koulunkäyntiä. 

Kieli nivoutuu syvimmillään aina ihmisen identiteettiin, meillä jokaisella.

Siksi Reetta Rätyn kysymys iskee ytimeen: ”Voiko ihmistä kohdata kokonaisena, jos ei tiedä, millä kielellä sen sydän värähtelee?”