Lopettaako Libanonin “lokakuun vallankumous” sisällissodan, joka loppui 30 vuotta sitten? Lokakuussa 2019 kansa lähti Libanonissa kaduille vaatimaan loppua korruptiolle, sosiaalista oikeudenmukaisuutta sekä uusia vaaleja. Ennen kaikkea vallankumoukselliset vaativat maan uskonkuntien väliselle vallanjaolle perustuvan järjestelmän kaatamista.

Libanonin poliittinen järjestelmä perustuu sektarianismiin, eli vallanjakoon eri uskonkuntien välillä. Tämän järjestelmän on nähty luisuvan tehottomuuteen ja korruptioon samalla, kun maata vaivaa perusinfrastruktuurin puute ja uhkaava talouskriisi. Koska sektariaaninen järjestelmä ja siitä hyötyvät johtavat poliitikot ymmärretään Libanonissa osaksi samaa kokonaisuutta, on pinnalle noussut vanha ajatus siitä, onko poliittisen järjestelmän syytä asettaa kansalaiset toisiaan vastaan uskontokunnan perusteella. 

Libanonia koetteli vuosina 1975– 1990 pitkä ja verinen sisällissota. Sota on usein muistettu nimenomaan sektariaanisena, vaikka sen alkusyyt todellisuudessa olivat monimutkaiset. Sota kuitenkin voimisti ihmisten uskonryhmään perustuvaa identiteettiä ja poliittisen vallan perustaa uskonryhmissä. 

Sisällissodan aave kummittelee vuoden 1990 jälkeenkin maan poliittisen todellisuuden taustalla monella tapaa — esimerkiksi siinä, kuinka puolueita johtavat edelleen sisällissodan aikaiset sotaherrat tai näiden perilliset. Sotarikollisia ei koskaan laajalti tuomittu, eikä sodan jälkipyykkiä pesty. 

Antropologi Sami Hermez on todennut, kuinka sisällissodan muisto ja uuden sodan pelko määrittävät sosiaalista todellisuutta sisällissodan jälkeisessä Libanonissa. Hänen mukaansa pienetkin kahakat tai väkivallanteot tulkitaan tulevan sodan viitekehyksessä, merkkeinä sisällissodan mahdollisesta uudelleensyttymisestä.

Kaupunkitutkija Heba Bou-Akar taas on kuvannut, kuinka sisällissodan loppumisen jälkeen kaupunkisuunnittelu on joutunut toimimaan tämän tulevan sodan ja sektarianismin ehdoilla. Libanonin sisällissota ei siis loppunut vuonna 1990, vaan taisteluiden laannuttua jatkoi eloaan sekä sektarianismin muodossa että sen jakolinjoihin perustuvassa tulevan sodan pelossa.

Lokakuun vallankumouksessa tiivistyy hitaampi kehityskulku, jossa uskonryhmät ovat menettäneet merkitystään poliittisen toiminnan lähtökohtina. Libanonin kansannousu on ollut kansan nousu, kuten suomalainen Lähi-idän tutkija Taavi Sundell kirjoittaa. Koska kansa on Libanonissa noussut uskontokunnan rinnalle tai sen ohi merkittävänä poliittisen toimijuuden muotona, tarkoittaa se samalla sisällissodan jälkeisen poliittisen järjestelmän kriisiä. Nykyiset puolueet ja vaalijärjestelmä kun perustuvat uskontokuntien keskeiselle roolille. 

Vaikka sisällissodan loppu 30 vuotta sen lopun jälkeen kuulostaa hämmentävältä, on havaintojeni mukaan niin Libanonin sosiaalisessa mediassa kuin maan kaduilla näkynyt tulkintoja, joissa vallankumous sektarianismin lopettamiseksi nähdään sisällissodan logiikan ja siihen liittyvän tulevan sodan pelon lopuksi.

Esimerkiksi tämän tekstin kuvituksena olevassa kuvassa sisällissodan alkamisvuosi 1975 roikkuu hirressä sektarianismin vieressä Beirutin keskusaukiolla. Näissä tulkinnoissa lokakuun 18. päivä vuonna 2019 on merkitty päivämääräksi, jolloin Libanonin sisällissota (1975−1990) vihdoin todella loppui. 

Lukemista:

• Lähi-itä nyt: Libanonin kansannousu ja kansan nousu
• The Ulkopolitist: Parlamentarismia Levantissa — mitä Libanonin demokratialle kuuluu?
• SciencesPo: The historiography and the memory of the Lebanese civil war
• Jadaliyya: Ongoing post on protests in Beirut /Lebanon
• Hiba Bou Akar, 2018. For the War Yet to Come: Planning Beirut’s Frontiers.
• Sami Hermez, 2017. War Is Coming: Between Past and Future Violence in Lebanon. 
• Sune Haugbolle, 2010. War and Memory in Lebanon.