Kun Venezuelan hallituksen joukot ampuivat luoteja ja kyynelkaasua estääkseen humanitaarista apua saapumasta maahan, yhdysvaltalainen lääketieteen professori Akash Goel ehdotti, että kansainvälinen rikostuomioistuin nostaisi maan presidenttiä Nicolás Maduroa vastaan syytteen rikoksista ihmisyyttä vastaan. Syynä syytteelle olisi kansan näännyttäminen.
Vuonna 2017 Venezuelan kotitaloudet kärsivät epävarmasta ruokaturvasta. Yli puolet väestöstä oli laihtunut 11 kiloa edeltävän vuoden aikana. YK:n raportti arvioi, että vuoden 2019 maaliskuussa 94 prosenttia venezuelalaisista eli köyhyydessä. 3,4 miljoonaa venezuelalaista on lähtenyt maasta.
Venezuelan kriisin syiksi on esitetty maan vahva riippuvuus öljyvaroista, ulkomaiden asettamat sanktiot sekä edesmenneen presidentin Hugo Chavezin harjoittama sosialistinen populistipolitiikka. Uudelle vuosituhannelle saavuttaessa korkeat öljyvarannot innoittivat maan hallinnon ottamaan lainaa ja poistamaan eriarvoisuutta sosiaalisten ohjelmien ja julkisten palvelujen kautta.
Riippuvuus öljystä ja huono hallinto johtivat taloudessa tunnettuuun Hollannin tautiin: jonkin sektorin kasvulla on negatiivinen vaikutus kansantalouden muihin toimialoihin, koska se laskee niiden kilpailukykyä. Öljyn hinnan laskiessa vuonna 2014 Venezuelan jo vaikeuksissa ollut talous syöksyi alas ennennäkemättömän inflaation myötä.
Talouden riippuvuus viennistä on koitunut ansaksi monelle Latinalaisen Amerikan valtiolle. Maailmantaloutta tutkinut Immanuel Wallerstein kuvaa, kuinka kapitalismi alkoi Etelä-Amerikan valloituksesta syntyneestä epäsuhtaisesta taloudellisesta verkostosta.
Monien riippuvuusteoreetikoiden mukaan raaka-aineiden tuotto on keskittynyt suurimmaksi osaksi niiden tuontimaihin. Siirtomaa-ajan jälkeen Latinalaisen Amerikan raaka-aineet rikastuttivat Britanniaa ja Yhdysvaltoja. Paikallinen yläluokka tyytyi oman asemansa vahvistamiseen ja toimi ulkovaltojen välikätenä. Vielä vuonna 2014 jopa 41 prosenttia Venezuelan öljyvarannoista meni Yhdysvaltoihin. Yläluokan kanssa liittoutunut oppositio sai tukea Yhdysvalloilta rahoittajien ja siviilijärjestöjen kautta.
Läpi 1900-luvun Latinalaisen Amerikan mailla on ollut suuria pyrkimyksiä päästä ulkovaltojen otteesta. Usein militaristiset ja populistiset hallitukset ovat olleet kansakunnalle vakuuttavampia takeita muutoksesta kuin ulkomaiden politiikkaa myötäilevät ehdokkaat. Korruptio on kuitenkin horjuttanut niiden uskottavuutta. Kriisin myötä Yhdysvallat on asettanut taloudellisia pakotteita Venezuelan öljyn viennille Kuubaan.
Kyse ei ole vain huonosta politiikasta vaan myös globaalista maailmanjärjestyksestä, jossa vauraus kasaantuu tiettyihin paikkoihin ja harvoille. Tämän maailmanjärjestyksen ylläpito ei huomioi ihmisoikeuksien jakamattomuutta. Ihmisoikeuksien artikla 22:n mukaan jokaisella on oikeus sosiaaliturvaan. Tähän asti valtio on ollut suurin kansan sosiaaliturvasta huolehtimaan pystyvä kokonaisuus. Valtapeli, joka kääntyy vastaan maan sisäisiä yrityksiä luoda kansalaisille sosiaalista turvaa, on myös rikos ihmisyyttä vastaan.
Venezuelan kriisi osoittaa, että on aika siirtää keskustelu uudelle tasolle. On puhuttava myös ulkovaltojen vastuusta maailmanjärjestyksen ylläpitämisessä, sekä uudenlaisesta solidaarisuudesta ja tuoton jaosta. Venezuelan kaltaiselle valtiolle kieltäytyminen humanitaarisesta avusta on ainoa tapa haastaa maailmanjärjestystä, jossa se on alati alakynnessä.
Luettavaa:
- Näkökulma: Oikeusjuttuun Nicolas Maduroa vastaan voi olla kansanterveydellisä perusteita
- CRF: The Rise and Fall of a Petrostate
- Gill, Timothy 2018 “The possibilities and pitfalls of left-wing populism in socialist Venezuela”.
- Gunder Frank, André 1969 Latin America, Underdevelopment or Revolution.
- Harvey, David 2004 “The ‘new’ imperialism: accumulation by dispossession”.
- Mariategui, Jose Carlos 1971 Seven interpretive essays on Peruvian reality.
- Sen, Amartya 1999 Development as Freedom.
- Wallerstein, Immanuel 1974 The Modern World System, vol. 1: Capitalist Agriculture and the Origins of the European World-Economy in the Sixteenth Century.