Syyskuussa valittua Israelin parlamenttia, Knessetiä, saattaa kohdata sama kohtalo kuin sen huhtikuussa valittua edeltäjää. Jo toisissa tänä vuonna järjestetyissä parlamenttivaaleissa väistyvän pääministerin Benjamin Netanyahun oikeistosionistinen Likud-puolue koki täpärän tappion, kun sen päähaastaja, Benjamin Gantzin keskustalainen Sininen ja valkoinen voitti yhden paikan enemmän Knessetistä.
Huhtikuussa valittu parlamentti kaatui korruptioskandaaleissa rypevän Netanyahun epäonnistuttua hallituksen muodostamisessa. Myös syyskuun vaalien tasainen tulos loi haastavat lähtökohdat hallitusneuvotteluille: kumpikaan suurimmista puolueista ei saa helpolla muodostettua tarvittavaa enemmistöä ilman, että ottaisi kilpakumppaninsa mukaan hallitusvastuuseen. Jos neuvotteluissa ei onnistuta luomaan maahan enemmistöhallitusta, on tiedossa jo kolmannet vaalit.
Nykyiset valtapuolueet ovat poliittisesti lähellä toisiaan, mutta miehitetyillä alueilla ja Israelissa asuville palestiinalaisille suuremmatkaan muutokset Israelin poliittisen johdon kokoonpanossa eivät ole tuoneet merkittäviä muutoksia. Sekä oikeisto että vasemmisto ovat keskittyneet luomaan “lisää rajoitteita ja lisää [palestiinalaisten asemaa heikentäviä] lakeja”, kuten Länsirannalla tapaamani Nada asian ilmaisi. Netanyahun johtama Likud edustaa kovaa linjaa, mikä on tarkoittanut palestiinalaisten tilanteen jatkuvaa kurjistamista sekä toistuvia pommituksia ja palestiinalaisiin kohdistuvan väkivallan hyväksymistä.
Pieneksi toimijaksi kutistunut Israelin työväenpuolue on kiinni samassa sionistisessa ideologiassa. Sen perintöä on Israelin valtion perustamisen jälkeen luotu lainopillinen kehys siirtokuntakolonialistiselle politiikalle. Tämä perustuu palestiinalaisten pakolaisten, kuuden päivän sodassa miehitetyillä alueilla elävien sekä Israelin valtion alueelle jääneen palestiinalaisvähemmistön ulossulkemiseen. Vaikka jälkimmäisille “1948 palestiinalaisille” myönnettiin Israelin kansalaisuus, elävät he toisen luokan kansalaisina joiden asemaa on heikennetty syrjivillä laeilla.
Näissä vaaleissa “1948 palestiinalaiset” nousivat kuitenkin jonkinlaiseen vaa’ankieliasemaan, ja osa heitä edustavista puolueista jopa tuki Gantzia pääministeriksi Netanyahun valtakauden päättämiseksi. Hallitusneuvotteluihin Knessetin kolmanneksi suurinta ryhmää, arabipuolueiden vaaliliittoa, ei kuitenkaan olla otettu mukaan. Miehitetyillä alueilla asuvilla palestiinalaisilla taas ei ole mitään mahdollisuutta vaikuttaa Israelin poliittiseen päätöksentekoon, vaikka se vaikuttaa mitä suurimmissa määrin heidän arkeensa.
Huhti- ja syyskuun vaaleja on luonnehdittu vaaleiksi Netanyahua vastaan, sillä poliittisia eroja kahden suurimman puolueen väliltä on haastava löytää. Vaalit ilmensivät ennemminkin Israelin yhteiskunnan jo vuosia jatkunutta oikeistolaistumista sekä rasistisen politiikan ja retoriikan normalisoitumista. Yksikään varteenotettava hallituspuolue ei vaivaudu ylläpitämään mielikuvaa Israelin valmiudesta sitoutua miehityksen purkamiseen tai yhtäläisten oikeuksien myöntämiseen palestiinalaisille. Miehitettyjen alueiden palestiinalaisille Israelin harjoittama apartheid-politiikka on arjen todellisuutta, johon nämäkään vaalit eivät lupaa muutosta.