Sata vuotta sitten vasta itsenäistynyt Suomi vielä haki rajojaan. Suomalaiset heimosoturit yrittivät vallata alueita Venäjältä.

Nuoren tasavallan toisella reunalla Ahvenanmaa puolestaan pyrki pois Suomen yhteydestä osaksi Ruotsia. Kesäkuussa 1919 järjestetyn kansanäänestyksen tulos ei jättänyt arvailun varaa: peräti 95 prosenttia äänestäneistä kannatti liittymistä Ruotsiin, johon alueella on vahvemmat kieli- ja kulttuurisiteet.

YK:n edeltäjä Kansainliitto kutsuttiin selvittämään Suomen ja Ruotsin kiistaa. Lopputulos oli kompromissi: Ahvenanmaa pysyi osana Suomea mutta sai laajan itsehallinnon.

Ratkaisu on ollut toimiva, eikä Ahvenanmaalla enää juuri haikailla Suomesta irtautumista. Suomi ja Ahvenanmaa markkinoivat mielellään Ahvenanmaan esimerkkiä mahdollisena ratkaisuna maailman konflikteihin.

Malli on huomattu muuallakin. Marokon Suomen-suurlähettilään Mohammed Ariadin mukaan se toimi yhtenä vertailukohtana ja esikuvana, kun Marokko kehitti oman ehdotuksensa Länsi-Saharan konfliktin ratkaisemiseksi.

YK:n turvallisuusneuvostolle vuonna 2007 esitetty malli takaisi Ariadin mukaan Länsi-Saharalle oman parlamentin, riippumattoman oikeusjärjestelmän, paikallisen lainvalvonnan, verotusoikeuden sekä jatkoa länsisaharalaisten nykyiselle edustukselle Marokon kansallisissa ja paikallisissa instituutioissa.

”Itsehallintomallin tarkka sisältö on neuvoteltavissa. Voimme keskustella kaikesta paitsi sotilaallisesta puolustuksesta, Marokon rajoista, ulko- ja turvallisuuspolitiikasta sekä kuninkaan asemasta valtionpäämiehenä ja hengellisenä johtajana”, suurlähettiläs lisää.

”Kun Ahvenanmaan esimerkkiä halutaan soveltaa muualla maailmassa, on kysyttävä, onko osapuolilla valmiutta myönnytyksiin ja pidempiaikaiseen vuorovaikutukseen.”

Yksi merkittävä ero Marokon ehdotuksen ja Ahvenanmaan itsehallintomallin välillä on, että Marokko pitäisi itsellään oikeuden Länsi-Saharan luonnonvarojen hyödyntämiseen. Länsi-Saharassa on esimerkiksi merkittäviä fosfaattiesiintymiä, joita marokkolaiset yhtiöt louhivat.

Länsisaharalaiset eli sahrawit eivät kuitenkaan lämpene Marokon ehdotuksille. Sahraweita edustavan Polisario-liikkeen Suomen edustaja Menna Lehbib torjuu autonomian ja suhtautuu Ariadin ehdotukseen epäillen. Hän ei usko, että itsehallinto takaisi sahraweille aitoa itsemääräämisoikeutta. 

”Jos meitä painostetaan hyväksymään itsehallinto, aloitamme sotatoimet Marokkoa vastaan. Itsehallintomalli oli kuollut jo silloin, kun se tuotiin YK:n isännöimään neuvottelupöytään. Sahrawit eivät koskaan hyväksyisi sitä kansanäänestyksessä. Haluamme aidon itsemääräämisoikeuden, ja se toteutuu vain itsenäisessä valtiossa”, Lehbib sanoo.

Kuinka pitkälle Länsi-Saharan ja Ahvenanmaan tilannetta voidaan rinnastaa? Kiista Ahvenanmaasta ratkesi parissa vuodessa ilman sotatoimia, mutta Marokko ja Polisario kävivät sotaa yli 15 vuoden ajan. Aselepo solmittiin vuonna 1991, mutta aluekiistaa sillä ei ratkaistu.

”Kun Ahvenanmaan esimerkkiä halutaan soveltaa muualla maailmassa, on kysyttävä, onko osapuolilla valmiutta myönnytyksiin ja pidempiaikaiseen vuorovaikutukseen”, toteaa Ahvenanmaan rauhaninstituutin johtaja Sia Spiliopoulou Åkermark.

Åkermark huomauttaa, että Ahvenanmaan kiistan ratkaisemiseksi oli alun alkaenkin hyvät lähtökohdat. Kiistan osapuolet – Suomi ja Ruotsi – olivat valmiita kompromisseihin. Ahvenanmaalaisilla oli tiiviit ja luottamukselliset suhteet Manner-Suomen kaksi- ja ruotsinkielisiin päättäjiin. Ahvenanmaalla ei ollut merkittäviä luonnonvaroja eikä ahvenanmaalaisia ollut sotien takia paennut naapurivaltioihin. Lisäksi osapuolet hyväksyivät Kansainliiton ratkaisun.

Kenties tärkein tekijä oli Spiliopoulou Åkermarkin mukaan kuitenkin se, että kiistan vahva osapuoli eli Suomi tunnusti ahvenanmaalaisten oikeudet ja vaatimukset.

”Mallia oleellisempaa on, että sahrawit saavat itse päättää, haluavatko he itsenäisyyden, autonomian tai kuulua Marokkoon.”

”Suomi antoi Ahvenanmaalle erityisaseman ja sääti perustuslain, joka tunnustaa ruotsin kielen aseman. Näin Suomesta tuli sääntöpohjaisuuteen, monikansalliseen yhteistyöhön ja oikeusvaltion periaatteisiin sitoutunut valtio”, Spiliopoulou Åkermark toteaa.

Mikäli konflikteihin halutaan kestäviä ratkaisuja, niiden on nojattava kansainväliseen oikeuteen, toteaa väitöskirjatutkija Karim Maïche Tampereen yliopiston rauhan- ja konfliktintutkimuskeskuksesta.

”Mallia oleellisempaa on, että sahrawit saavat itse päättää, haluavatko he itsenäisyyden, autonomian tai kuulua Marokkoon. Se on heidän oikeutensa, joka on selkeästi määritelty kansainvälisen oikeuden periaatteissa”, Maïche sanoo.

Sekä Lehbib että Ariad vakuuttavat tavoittelevansa rauhanomaista ratkaisua. Osapuolten välillä vallitsee kuitenkin luottamuspula. Molemmat osapuolet esimerkiksi syyttävät toisiaan propagandan levittämisestä.

Länsi-Saharan kiistassa on havaittavissa myös pieniä toivon pilkahduksia. Marokon ja Polisarion edustajat kokoontuivat viime vuoden lopulla monen vuoden tauon jälkeen. YK:n johdolla käytyjä neuvotteluja on jatkettu kuluneen kevään aikana. Edistystä niissä ei ole tosin juuri tapahtunut, mutta rohkaisevaa on sekin, että neuvotteluja on tarkoitus jatkaa.