Lounaskeskustelumme lähti liikkeelle kollegan hääsuunnitelmista. Kävi ilmi, että tuleva sulhanen tulee lestadiolaistaustasta, ja täten hääjuhlia olisi lähtökohtaisesti järjestettävä kahdet: toisessa virret, toisessa viini. Morsian ei ollut vielä tavannut miehen vanhempia, ja luonnollisesti myöskään tulevat appivanhemmat eivät olleet tavanneet toisiaan. 

Kävimme kierrosta pöydässä, ja tämä sama ilmiö toistui – jollakin tavalla. Seurustelevat kollegat pitivät vaikeana ajatusta, että heidän vanhempansa kohtaisivat seurustelukumppanin vanhemmat. Ajatuskin pelotti heitä. Miksi? 

Syy oli kulttuurieroissa. Yhden duunarivanhemmat eivät millään voisi tulla toimeen tyttöystävän suomenruotsalaisen perheen kanssa. Toinen arveli, että pohjoissuomalaiset vanhemmat ahdistuisivat kohdatessaan kumppanin varsinaissuomalaiseen perhekulttuurin. 

Toistaiseksi nämä parit olivat siis keskittyneet parisuhteisiinsa, eikä niihin kuulunut ajatus laajemman perheverkoston luomisesta.

Yhteisöllisissä kulttuureissa tämä edellä käyty keskustelu on tietenkin lähtökohtaisesti mahdoton. Perhe on ja pysyy, eikä sitä voi valita. Perheestä itsenäistyminen meikäläisittäin ajateltuna ei tule kysymykseen. Toki meillä kaikilla on perhe, tai ainakin tulemme sellaisesta, jonkinlaisesta.

Yksi erityispiirre Suomesta löytyy: yli miljoona suomalaista asuu yksin.

Tartuimme tässä lehdessä perheeseen. Kysyimme asiantuntijoilta, mitä kaikkea perhe on nyt. Millaisia käsityksiä ihmisillä on perheestä? Keitä ihmiset mieltävät omaan perheeseensä kuuluvaksi?

Keskityimme teeman käsittelyssä suomalaiseen kontekstiin, koska meidän yksilökeskeisen kulttuurimme reunaehdot ovat niin toisenlaisia kuin ne yhteisöllisen kulttuurin maissa ovat.

Henkilökuvassamme (s. 16–19) esittelemme Anna Moringin, joka tekee töitä sen eteen, että päättäjät ja viranomaiset muistaisivat suomalaisten perheiden koko kirjon ja kuuntelisivat näiden tarpeita.

”Tosi paljon me yksinkertaisesti muistutellaan, että hei, kun teette uudistuksia, joissa yhteiskunta tarjoaa jotain tukea perheille, asiaa on mietittävä monenlaisten perheiden kannalta”, Monimuotoiset perheet -verkoston johtavana asiantuntijana työskentelevä Moring sanoo.

Perhe- ja läheissuhteita tutkinut sosiologi Aino Luotonen sanoo jutussa Ihan tavallinen perhe (s. 20–27), että suomalaisten käsitys perheestä on viime vuosina monipuolistunut.

Samaa sukupuolta olevien parien liitot ovat jo valtavirtaa, ja avioerojen yleistyttyä sekä yksinhuoltajuudesta että uusperheistä on tullut tavallisia. Vaikka suurin osa vauvoista syntyy parisuhteeseen, vanhemmaksi voi tulla myös adoptoimalla tai itsellisesti hedelmöityshoitojen avulla. 

Yksi hätkähdyttävä erityispiirre Suomesta löytyy: yli miljoona suomalaista asuu yksin. Miljoona! Mietin tätä joskus, kun pyöräilen Helsingissä. Kuinka moni vilkkaan pyörätien vastaantulijoista asuu yksin – ja mitä kaikkea tämän ilmiön takana onkaan?

Luotonen muistuttaa, etteivät yksin elävätkään välttämättä koe itseään perheettömäksi kuin tilastollisesta näkökulmasta. Selitäpä tämä jollekin meksikolaiselle tai tansanialaiselle!