Kaisa: Tutustuimme kevättalvella 1998 Porvoon kansan­opistolla. Olin 19-vuotias, opiskelin taidelinjalla ja Leka (Christofferin kutsumanimenä on hänen sukunimensä – toim. huom.) tuli pitämään osan atk-kurssistamme. Rakastan kertoa tätä tarinaa niin, että mieslehtori, joka oli mielestäni vieläpä ikivanha, vokotteli nuoria opiskelijattaria.

Leka: En ole valmis hyväksymään atk-opettajan titteliä – se tuntuisi jopa tätä paheellista kuvausta nolommalta! Opetin graafisen suunnittelun ohjelmien käyttöä. Kaisassa oli asennetta, joka erotti hänet muista opiskelijoista. Hän ei halunnut olla avuton opastettava, vaan pyrki näyttämään, että osaa itse.

Kaisa: Minulla oli tuohon aikaan kova palo saada ääneni kuuluviin ja muuttaa maailmaa. Olin lukenut suomalaisia taidesarja­kuvia, mutta en vielä tehnyt itse sarjakuvaa. Leka taas oli jo julkaissut yhden sarjakuvan ja teki pienlehtiä. Siitä seurasi oivallus, että minäkin voin ja saan tehdä niin, eikä siihen tarvita kenenkään lupaa. Ensimmäisen oman zinen [pienlehti] julkaisu oli mullistava askel. En usko, että olisin ottanut sitä ilman Lekan kannustusta.

Leka: Voi pohtia, oliko Kaisan zine ensimmäinen yhteisprojektimme. Vuosien myötä työskentelymme langat ovat sotkeutuneet toisiinsa yhä tiiviimmin. Aluksi teimme niin, että Kaisa piirsi ja ­kertoi, ja minä aloin antaa töille graafista muotoa. Nopeasti ­kuitenkin edettiin siihen, että aloimme molemmat kirjoittaa ja kommentoida toistemme työtä. Nykyisin on vaikea sanoa, kumman kynästä mikäkin idea on peräisin.

Kaisa: Meillä on teoria, että yhdessä julkaisemme enemmän ja parempia töitä kuin mitä olisimme tehneet erikseen. 

Leka: Kaisa on työhevonen, joka pystyy tuottamaan konkreettisia asioista. Itse olen unelmoiva perhonen. Keksin joka päivä sata uutta ideaa, mutta ilman Kaisaa en saisi niitä toteutettua. Kaisa taas tekisi yksin tylsempiä ja tavanomaisempia juttuja kuin nyt.

”Minua ärsyttää sellainen kulttuuri, jossa miehet harrastavat ja vaimot ovat kotona.”

Leka: Suhteemme alkuvuosina teimme enemmän kirjamuotoisia sarjakuvia, mutta sittemmin olemme koetelleet töillämme sarjakuvailmaisun rajoja. Emme halua urautua. Olisi esimerkiksi voinut olla kaupallisesti hyvä idea, että Kaisa identifioituisi vammaistaitelijaksi, mutta se ei ole kiinnostanut meitä.

Kaisa: Jalkani amputoitiin ollessani 23. Minua on yritetty puskea vammaistaidelokeroon, mikä on raivostuttavaa. Minut halutaan nähdä traagisena sankarina, mutta ajattelen että jalkoja ­tulee ja menee! Haluan kuitenkin välttää ­sankarivammaisen asennetta. Proteesieni vuoksi olen toki tietyllä tapaa marginaalissa, mutta globaalisti katsottuna silti äärettömän etuoikeutettu.

Leka: En ajattele Kaisaa vammaisena ja usein jopa unohdan, että hänen jalkansa on amputoitu. Esimerkiksi talvella, kun olimme kävelyllä jäällä, kysyin Kaisalta, että ei kai sun jalat palele.

Kaisa: Amputaatiota pidetään dramaattisena toimenpiteenä, mutta toisaalta Leka näki ne vuodet, kun liikkumiskykyni oli epämuodostuneiden jalkojeni vuoksi heikentynyt. Elinpiirini kutistui valtavasti sinä talvena kun tapasimme. Amputaatio ja proteesit tarjosivat mahdollisuuden parempaan, joten oli selvää, että siihen tartuttaisiin.

Leka: Kun amputaatio oli tehty, kysyin proteesimestarilta että onko jotain paikkaa, minne en voi viedä Kaisaa. Hän sanoi, että Kaisa voi tulla minne tahansa. Toki vammaisuus vaikuttaa joihinkin käytännön juttuihin. Kaisa ei esimerkiksi jaksa tehdä pitkiä kävelyretkiä, joista itse pidän.

Kaisa: Minusta tuntuu, että ihmisillä on paljon häiritseviä ennakkoluuloja vammaisten parisuhteista. Meitäkin on varmasti ihmetelty ja kauhisteltu, miksi terve mies on tällaisen sekunda­kappaleen kanssa.

Leka: Kerran meidät pysäytettiin lentokentän turvatarkastuksessa Kaisan proteesien vuoksi. Nuori miesvirkailija kysyi, menimmekö naimisiin ennen vai jälkeen Kaisan amputaation. Kun kerroimme että jälkeen, mies sanoi Kaisalle: ”Miehelläsi on erittäin hyvä sydän.” 

Kaisa: Sarjakuva on siitä mahtava taidemuoto, että vaikka tuollaisissa tilanteissa ei keksisi mitään nasevaa vastausta, jälkikäteen voi piirtää itselleen viimeisen sanan. Lekan mielestä olen julma, kun välillä repostelen sarjiksissa asioilla, joita joku on minulle sanonut – tosin aina anonyymien eläinhahmojen kautta. Minulla on taipumus poliittiseen paasaamiseen, mutta ehkä paras tapa vaikuttaa ihmisten asenteisiin on kuitenkin ujuttaa vammaisuus mukaan sarjakuviin sokerilla kuorrutettuna.

Parasta Lekassa on loputon ideoiden tulva. Hänellä on aina joku uusi ajatus. 
Lekassa ärsyttää asioiden vetkuttelu ja vatkuttelu. 
Kadehdin Lekan ylikehittynyttä itsetuntoa. 
Muut eivät tiedä, ettei Leka aina käytä silmälasejaan, vaikka ilman niitä hän ei näe kunnolla. (Leka: ”Pidän siitä, että maailmassa on heikko syväterävyys”.)

Kaisa: Meillä on yhteinen missio tarjota ihmisille erilaisia tapoja katsoa maailmaa. Välillä väännämme siitä, millaiseen muotoon joku juttu paketoidaan, mutta asia jonka haluamme sanoa on aina sama.

Leka: Yhdessä tekemisessä tärkeää on se, että kaikkiin ehdotuksiin vastataan lähtökohtaisesti kyllä.

Kaisa: Monet makeimmat yhteiset juttumme ovat lähteneet sellaisista Lekan ehdotuksista, joihin olisi spontaanisti tehnyt mieli sanoa ei, mutta olen päättänyt, että katsotaan. Esimerkiksi ensimmäinen pidempi pyörämatkamme Porvoosta Jäämerelle vuonna 2007 oli ideana älytön. Mutta halusin sanoa siihen kyllä myös siksi, että minua ärsyttää sellainen kulttuuri, jossa miehet harrastavat ja vaimot ovat kotona.   

Leka: Viikkokausien pyörä- ja melontamatkat ovat irtiotto arjen puurtamisesta, sillä kotona olemme koko ajan enemmän tai vähemmän töissä. Sen rinnalle tarvitaan aikaa ajatella ja reflektoida asioita. Meillä on tapana tehdä kesäisin jokin pitkä retki, talvisin taas olemme usein jonkin aikaa hinduluostarissa Costa Ricassa. Tärkeintä matkoilla on se jännitys ja yllätyksellisyys, että mitä seuraavan mutkan takana piilee.

Kaisa: Matkoilla isoimmat elämykset saa yleensä jostain aivan muusta kuin nähtävyyksistä. Kun on oivaltanut tämän, ei tarvitse lähteä toiselle puolelle maapalloa katsotaan jotain rauniota, josta on jo nähnyt tuhat kuvaa, vaan voi mennä pyöräilemään jonnekin lähelle.

”Meidät ajaa hulluksi sellainen ajattelu, että aikuisuuteen kuuluu idealismista, pohdiskelusta ja elämänkatsomuksellisista keskusteluista luopuminen.”

Leka: Pisin tekemämme pyöräretki oli New Yorkista San Franciscoon. Ihmiset olettavat, että pitkät matkat olisivat parisuhteen koetinkivi, koska niillä joutuu olemaan koko ajan yhdessä. Meille pyörreissut ovat päinvastoin se hetki, jolloin olemme eniten omissa oloissamme.

Kaisa: Saatamme vääntää peräkkäin samaa vuorenrinnettä ylös, mutta olla aivan eri mielenmaisemissa: minä spinning-tunnilla, jossa Scooter soi ja ohjaaja karjuu, Leka taas perhosmaailmassaan pohtimassa jotain runoa.

Leka: Matkoilla on positiivisesti riippuvainen toisesta. On pakko tulla toimeen, sillä vaikka miten suututtaisi, teltta on pystytettävä ja ruoka tehtävä. 

Leka: Meitä yhdistävät samanlainen arvomaailma, halu aktiiviseen toimintaan ja elämänkatsomus. Olemme molemmat hinduja. En koe, että olisin käännyttänyt Kaisaa hindulaisuuteen, vaan hän oli jo tahollaan pohtinut samoja kysymyksiä, kun tapasimme.

Kaisa: Meidät ajaa hulluksi sellainen ajattelu, että aikuisuuteen kuuluu idealismista, pohdiskelusta ja elämänkatsomuksellisista keskusteluista luopuminen. Tyyliin ”Minäkin oli kasvissyöjä, mutta sitten tulivat lapset ja arjen realiteetit.”

Leka: Järjelle on paikkansa, mutta se ei ole ainoa väline, jolla maailmaa voi kyetä ymmärtämään. Myös taide toimii väylänä elämän suurten kysymysten käsittelyyn.

Kaisa: Ihmiset ovat sanoneet välillä suoraan, että haluaisivat elää kuten me, mutta eivät syystä tai toisesta pysty. Välillä siihen on liittynyt kehotus olla hankkimatta lapsia. On totta, että meillä riittää aikaa kaikenlaisille projekteille myös siksi, ettei meillä ole lapsia. Vapaaehtoinen lapsettomuus on kuitenkin ensisijaisesti intuitiivinen, ei rationaalinen päätös. 

Leka: Kaisa on minua epäluuloisempi lapsia kohtaan. Tulen hyvin toimeen lasten kanssa ja pidän heistä, mutta minulla ei ole koskaan ollut tarvetta saada omia lapsia. Tästä asiasta ei ole tarvinnut edes keskustella.

Kaisa: Ajattelen, että lapsettomuus on silti ensisijaisesti minun päätökseni. Olen huomannut, että lapsiperheissä vanhemmat tekevät kivoja asioita erikseen. Me taas voimme tehdä niitä yhdessä, koska meidän ei tarvitse muokata elämäämme lapsen mukaan.

Leka: On huvittavaa, että monessa asiassa Kaisa on meistä kahdesta rationaalisempi ja äijämäisempi. Minulla taas on enemmän ominaisuuksia, jotka on nähty perinteisesti feminiinisinä. 

Kaisa: Olen tosi iloinen siitä, että emme ole ajautuneet suhteessamme mihinkään lokeroihin. Siksikin äitiys tuntuu mahdottomalta, sillä tilastollisesti lastenhoito valuu huomattavasti enemmän naisten harteille. 

Parasta Kaisassa on, että hän pelastaa minut jatkuvasti erilaisista pinteistä. 
Kaisassa ärsyttää hänen pessimisminsä, joka on välillä aika raskasta.
Kadehdin Kaisan järjestelmällisyyttä ja kykyä tarttua asioihin.
Muut eivät tiedä, että vaikka Kaisa on kiltti ja ­lempeä, ennen aamu­palaa hänellä on järkyttävä nälkä­kiukku. Olen ehdottanut vakavissani, että säilyttäisimme sängyn vieressä hänelle myslipatukkaa.

Kaisa: Koen eläväni sellaista elämää, josta nuorena haaveilin, vaikka en ehkä uskaltanut haaveilla näin isosti. Matka tähän pisteeseen on kuitenkin ollut kiemuraisempi mitä kuvittelin.

Leka: Minäkin elän elämää, josta haaveilin, vaikka en ole koskaan tehnyt mitään suunnitelmia sen eteen. Koen että kaikki mitä olen saanut ja saavuttanut on ollut sattumaa, joten olen valtavan onnekas. 

Kaisa: Kaikessa poukkoilevuudessaan elämämme noudattaa jossain määrin samaa kaavaa. Kun tapasimme vuonna 1998, aloimme jutella siisteistä projekteista, joita voisimme tehdä. Välillä keskustelussa on muutaman tunnin pieni hengähdystauko, mutta muuten se sama keskustelu ja tekeminen jatkuu edelleen. Ja olisi hyvä, jos se jatkuisikin niin.