Vuonna 2013 kiribatilainen Ioane Teitiota anoi Uudesta-Seelannista turvapaikkaa vedoten siihen, että ilmastonmuutos uhkaa hukuttaa koko hänen kotisaarensa. Kansainvälinen media esitteli Teitiotan ”maailman ensimmäisenä ilmastopakolaisena”.
Todellisuudessa tapaus oli hieman vivahteikkaampi. Teitiota ja hänen vaimonsa olivat tulleet Uuteen-Seelantiin työviisumilla vuonna 2007. Muutamaa vuotta myöhemmin Teitiota oli jättänyt viisuminsa uusimatta, minkä vuoksi häntä uhkasi karkotus. Tapausta hoitanut asianajaja haistoi tilaisuuden tehdä tapauksesta kansainvälinen uutispommi.
Uutinen levisikin nopeasti ympäri maailman, mutta Uuden-Seelannin oikeuslaitos ei vakuuttunut. Teitiota ja hänen perheensä karkotettiin maasta vuonna 2015.
Kiribatin kaltaiset matalat saarivaltiot ovat ilmastonmuutoksen ilmeisimpiä häviäjiä: ne uhkaavat kadota kokonaan.
Ilmastonmuutos vaikuttaa eri alueiden elinkelpoisuuteen myös esimerkiksi sademäärien muutoksen kautta. Joillakin alueilla ongelmaksi muodostuvat lisääntyneet sademäärät ja tulvat, mutta merkittävin uhka on kuivuus, joka voi vaikeuttaa ruoantuotantoa dramaattisesti.
Kuivuus ei merkitse yhtä absoluuttista tuhoa kuin saarivaltioiden vajoaminen aaltoihin, mutta sen vaikutukset ulottuvat huomattavasti laajempaan ihmisjoukkoon. Jos merkittävien viljelyalueiden tuotantokyky alenee pysyvästi, edessä voi olla mittavia nälänhätiä.
Ilmastomallien mukaan paheneva kuivuus uhkaa etenkin eteläistä Eurooppaa ja Pohjois-Afrikkaa, Väli-Amerikkaa, Yhdysvaltojen lounaisosia ja eteläistä Afrikkaa. Rankkasateita taas on odotettavissa Afrikan mantereen keskiosissa ja Etelä-Aasiassa.
Yhtälöstä entistä vaikeamman tekee väestönkasvu, joka jatkuu kiivaana etenkin Afrikan maissa.
”Lähtemisen perussyyn määritteleminen on jo nyt vaikeaa, ja tulevaisuudessase on vielä vaikeampaa.”
Ilmastopakolaisten määrästä tulevina vuosina on esitetty vaihtelevia arvioita. Usein toisteltu luku on 200 miljoonaa ihmistä vuoteen 2050 mennessä.
Maailmanpankin vuonna 2018 julkaisemassa raportissa on tarkan mallinnuksen avulla pyritty täsmällisempiin arvioihin. Raportissa on esitetty kolme erilaista skenaariota, joista pahimman mukaan maailmassa olisi vuoteen 2050 mennessä 143 miljoonaa ilmastopakolaista, heistä 60 prosenttia Afrikassa. Vuoden 2050 jälkeen ilmiö voi vielä kiihtyä huomattavasti, kun ilmastonmuutoksen vaikutukset pahenevat.
Asiaan liittyy niin monta muuttujaa ja epävarmuustekijää, että valistuneinkin arvio on lähinnä arvaus. Mutta yksi asia on selvää: maailman tähän asti kokemat pakolaiskriisit ovat pikkujuttu verrattuna siihen, mitä on odotettavissa.
Maailman tulisi valmistautua asiaan jotenkin. Vaikeuksia tuottaa se, ettei ole selvää, kenen pitäisi ottaa vastuu ilmastopakolaisista – virallisesti kun sellaisia ei edes ole olemassa.
Geneven pakolaissopimus laadittiin toisen maailmansodan jälkeisessä tilanteessa. Sopimustekstin mukaan pakolaisella tarkoitetaan henkilöä, jolla on ”perusteltua aihetta pelätä joutuvansa vainotuksi rodun, uskonnon, kansallisuuden, tiettyyn yhteiskuntaluokkaan kuulumisen tai poliittisen mielipiteen johdosta”.
Köyhyys, nälänhätä tai edes sota eivät siis oikeuta pakolaisstatukseen. Sen sijaan ihmiselle voidaan myöntää tilapäinen oleskelulupa esimerkiksi sodan tai ympäristökatastrofin seurauksena.
Ilmastonmuutos monimutkaistaa asetelmaa. Hitaasti etenevää muutosta ei mielletä katastrofiksi samassa mielessä kuin äkillisiä maanjäristyksiä tai tulivuorenpurkauksia.
Keskustelua pakolaissopimuksen uudistamisesta on käyty 1900-luvun lopulta lähtien. Esimerkiksi Malediivien hallitus ehdotti jo vuonna 2006 sopimuksen muuttamista siten, että se kattaisi myös ilmastopakolaiset. Asian ratkaisemiseksi on myös ehdotettu kokonaan uusien kansainvälisten sopimusten laatimista.
Toistaiseksi ilmastopakolaisten asemaa ei kuitenkaan ole sopimuksilla tunnustettu. Monet pakolaiskysymysten kanssa työskentelevät ovat sitä mieltä, että vallitsevassa poliittisessa ilmapiirissä sitä ei kannata edes yrittää.
”Jos pakolaisia koskevaa lainsäädäntöä nyt avattaisiin, emme ehkä voittaisi mitään, vaan saattaisimme menettää nekin asiat, joista on aikanaan saatu sovittua”, sanoo Suomen Pakolaisavun toiminnanjohtaja Annu Lehtinen.
Kansainvälisen siirtolaisuusjärjestön IOM:n Suomen-toimiston päällikkö Simo Kohonen on samoilla linjoilla:
”On parempi pitäytyä olemassa olevissa sopimuksissa. Maahanmuuttopolitiikkaa voidaan määritellä siten, että ihmisiä voidaan hyväksyä maahan erilaisilla humanitaarisilla kriteereillä.”
Kohonen huomauttaa, että olisi hyvin vaikeaa määritellä tarkasti, kenelle ilmastopakolaisen status voidaan myöntää. Jos ihminen jättää kotiseutunsa, syitä on tyypillisesti useampia. Ilmastonmuutos voi olla yksi niistä, mutta sitä on mahdoton irrottaa muista tekijöistä.
”Lähtemisen perussyyn määritteleminen on jo nyt vaikeaa, ja tulevaisuudessa se on vielä vaikeampaa”, toteaa Annu Lehtinen.
Lehtinen nostaa esimerkiksi Somalian tilanteen vuosina 2011–2012. Koko Itä-Afrikkaa vaivasi tuolloin poikkeuksellisen paha kuivuus, joka johti nälänhätään. Lisäksi Somaliassa oli käynnissä edelleen jatkuva sisällissota. Lähes miljoona somalialaista pakeni naapurimaihin, mutta on mahdoton yksiselitteisesti eritellä, kuka pakeni kuivuutta ja kuka sotaa – monet todennäköisesti molempia.
Ilmastonmuutos voi osaltaan kärjistää konflikteja tai aiheuttaa niitä. Esimerkiksi Darfurin alueella yli 15 vuotta jatkuneen konfliktin samoin kuin Syyrian sisällissodan yhtenä taustasyynä on nähty alueita riivannut kuivuus.
Jos ihminen jättää kotinsa, syitä on tyypillisesti useita.
Sopimuksia tai ei, ihmiset liikkuvat joka tapauksessa. Vaikka kansainvälinen oikeus ei tunnusta ilmastopakolaisuutta, pulaan joutuneita ihmisiä täytyy auttaa.
Se voi tarkoittaa yksinkertaisesti muiden, jo olemassa olevien sopimusten ja lakien nykyistä aktiivisempaa soveltamista. Esimerkiksi Suomi hyväksyi aiemmin ympäristö- ja ilmastotekijät humanitaarisen suojelun perusteiksi. Vuoden 2015 pakolaiskriisin seurauksena turvapaikkapolitiikkaa kuitenkin kiristettiin, eikä humanitaarista suojelua ole myönnetty toukokuun 2016 jälkeen.
Annu Lehtinen peräänkuuluttaa EU:lta yhtenäistä turvapaikkapolitiikkaa, jotta päätökset eivät jäisi yksittäisten valtioiden varaan. Siihen unioni ei ole ainakaan toistaiseksi pystynyt.
Simo Kohonen painottaisi työperäisen maahanmuuton helpottamista.
”Olisi järkevää luoda käytäntöjä, joiden avulla ihmiset pystyisivät liikkumaan esimerkiksi kausityön perässä säännönmukaisesti ja laillisia väyliä pitkin. Jollei niitä ole, he joutuvat turvautumaan turvapaikkaprosessiin.”
Viime joulukuussa hyväksyttyä YK:n kansainvälistä siirtolaisuussopimusta (Global Compact on Migration) on kiitelty siitä, että siinä tunnustetaan selvästi ilmastonmuutos yhtenä siirtolaisuuden syynä. Sopimus on kuitenkin luonteeltaan ennen kaikkea julistus, eikä se tuota valtioille mitään velvoitteita.
Pakolaisoikeuden professori Jane McAdam australialaisesta Uuden Etelä-Walesin yliopistosta muistuttaa, että suurin osa muuttoliikkeestä on joka tapauksessa valtioiden sisäistä tai lähialueille suuntautuvaa.
”Ratkaisujen on oltava kuhunkin tilanteeseen sovitettuja. Liikkuvuutta voidaan helpottaa alueellisilla tai kahdenvälisillä sopimuksilla”, McAdam sanoo.
Keskeinen kysymys koskee taakanjaon oikeudenmukaisuutta. Ihmisten uudelleen asuttaminen aiheuttaa merkittäviä kustannuksia, ja ilmastonmuutos iskee kipeimmin köyhiin maihin. Ilmakehään päätynyt hiilidioksidi taas on suurimmaksi osaksi peräisin teollisuusmaiden savupiipuista ja pakoputkista.
Palataan vielä lopuksi takaisin Tyynenmeren rannoille. Ioane Teitiota ei saanut Uudesta-Seelannista turvapaikkaa, mutta meni vain pari vuotta, kun maassa oli toinen ääni kellossa. Pääministeriksi noussut työväenpuolueen Jacinda Ardern ilmoitti käynnistävänsä Tyynenmeren saarivaltioille suunnatun viisumiohjelman, jossa Uusi-Seelanti vastaanottaisi vuosittain tietyn kiintiömäärän nimenomaisesti ilmastonmuutoksen uhkaamia pakolaisia.
Ardernilla oli eittämättä jalot aikeet, mutta aloite sai nihkeän vastaanoton saarivaltioiden edustajilta. He korostivat, että pakolaiseksi lähteminen on heille viimeinen vaihtoehto. Ensisijaisesti pitäisi edelleen pyrkiä hillitsemään ilmastonmuutosta niin, että ihmiset voisivat asua kotonaan – saarilla, savanneilla tai kaupungeissa.