Jotta kehitysmaiden ihmisten oikeuksia edistävä organisaatio voi tehdä työtään, sillä on oltava tarpeeksi resursseja, tietoa ja näkyvyyttä. Täytyy kampanjoida oikeuksien puolesta, herättää ihmisiä ajattelemaan ja osallistumaan. Joskus jopa sillä riskillä, että kampanjointi ärsyttää joitakin. Näkyvyys auttaa, mutta myös altistaa kritiikille.
Perinteisesti kansainvälistä kehitysyhteistyötä ovat kritisoineet kansallismieliset ihmiset. Miksi syytää rahaa vaikkapa kaukaiseen Afrikkaan, kun kotimaassakin on ongelmia? Nykyään moitteita tulee myös ideologisesti vastakkaiselta suunnalta: tiedostavalta sivistyneistöltä. Auttaminen nimittäin saattaa vahvistaa valta-asetelmia ja jopa herättää henkiin siirtomaavallan, koska auttaja on hierarkiassa autettavaa ylempänä. Osapuolten eri ihonvärit tekevät teosta vielä arveluttavamman. Ihmisiä pitäisikin herätellä auttamaan mahdollisimman sensitiivisillä tavoilla.
Keväällä Plan Suomen menestyksekäs lapsiäitikampanja, jossa kuvattiin sambialaisen raskaana olevan tytön elämää, sai palkintojen lisäksi akateemista sapiskaa. Kampanjan tekijät olivat ”valkoisia pelastajia”. Kuvasto, jossa tyttö oli puettu äitiysvaateisiin, ”rodullisti” tytön ”kehoa” ja ”seksualisoi” häntä – ja koko maanosaa. Näin ainakin toinen kehitysyhteistyöjärjestö ja siitä inspiroituneet tutkijayhdistykset asian näkivät julkilausumissaan. Heidän mukaansa kuvasto myös ”uusinti kolonialistisia esitystapoja” ja ”eksotisoi” kuvissa näkyneen äidin, jota Plan oli ”käyttänyt hyväkseen”. Onneksi ”sensaationhakuinen” Plan lopetti sortokampanjansa ja kriitikot saivat pelastettua ”näytille asetetun” ja ”hauraan” kehon.
”Ymmärrän akateemisten kehykriitikoiden kantoja. Kun tutkija on teoreettisesti suuntautunut tarkastelemaan valtarakenteiden epäsuhtia, niitä tuppaa näkemään kaikkialla.”
Tutkijat eivät siis aina tyydy vain analysoimaan ympäröivää maailmaa vaan päätyvät analyysinsä lopputuloksena julkaisemaan moraalisia kantojaan, akateemisen valta-asemansa tuella. Toisinaan osutaan oikeaan, toisinaan mennään metsään. Joka tapauksessa vaikutusvaltaiselta taholta tuleva kritiikki on saanut kehitysyhteistöjärjestöt ja näiden yhteistyökumppanit yhä varovaisemmiksi, varsinkin someaikana, joka voi vahvistaa soraäänten vaikutusvaltaa. Siksi mahdolliset kumppanit jättävät osallistumatta kampanjoihin, koska tulkintahorisonttia on vaikea ennustaa – aluksi voi aurinko paistaa, mutta yhtäkkiä iskeekin ukkosmyrsky.
Ymmärrän akateemisten kehykriitikoiden kantoja hyvin. Kun tutkija on teoreettisesti suuntautunut tarkastelemaan valtarakenteiden epäsuhtia, niitä tuppaa näkemään kaikkialla. Olen itsekin postmodernina humanistina virittäytynyt tunnistamaan salakavalia hegemonisia diskursseja ja käytänteitä, jotka uusintavat valtaa. Osaan soveltaa kriittistä tutkimuskirjallisuutta osoittaakseni harmittomalta näyttävien asetelmien moraaliset ongelmat.
Olen ollut kriittinen myös kehitystyötä kohtaan, varsinkin silloin, kun se on ylläpitänyt dramatisoivaa uhrikuvastoa, esittänyt hädänalaiset ihmiset alempiarvoisina tai yleistänyt kolmannen maailman kärsimyshelvetiksi. Mutta tällaisiin kuvastoihin harvoin enää törmää, sillä kehytoimijat ovat itsekin erittäin sensitiivisiä kampanjoidensa sisältöjen suhteen. Se ei joka kerta riitä, koska akateemiselta kentältä löytyy aina tulkintoja, jotka ovat moraalissaan vähän pidemmällä kuin muu maailma. Miksi näin?
Psykologi Steven Pinkerin mukaan tutkijoilla on usein huoli siitä, että he eivät tee mitään konkreettista yhteiskunnan hyväksi. Siksi he ovat taipuvaisia korostamaan moraalista kyvykkyyttään ja perustelemaan yhteiskunnallista asemaansa siihen viitaten. Allekirjoitan Pinkerin näkemyksen ja tunnen piston sydämessäni. Harteillani ei ole erityistä vastuuta ihmisistä, vain toimistotyöläisen lihasjäykkyyttä. En oikeastaan auta maailmaa, vaan analysoin sitä. Mutta onneksi tiedostavana tutkijana näen monia muita laajemmin, tarkemmin ja syvemmälle. Havaitsen myös moraalisia ongelmia siellä, missä muut näkevät hyviä tekoja. Ehkä näin olen ansainnut paikkani, palkkani – ja valtani.
Kehitysyhteistyölle ei enää riitä, että se lisää hyvinvointia maailmassa. Sen täytyy myös tiedostaa tekijän ja kohteen valtasuhde. Mutta joskus kritiikissä unohtuu, että kaikki auttaminen on vallankäyttöä. Kun autan tytärtäni solmimaan kengännauhat, annan kerjäläiselle rahaa tai opetan tulevia antropologeja, vahvistan valta-asemaani. Joskus jopa kerron opettajan auktoriteetilla opiskelijoille häiritseviä tosiasioita, että saisin heidät ajattelemaan laatikon ulkopuolelta. Kaikkia se ei miellytä. Myös minuun käytetään valtaa luentosalissa, tutkimustyössä, hammaslääkärissä, ruokakaupassa ja ihmissuhteissa. Ja se on useimmiten hyvä asia.
Sekä kehyjärjestöt että niiden kriitikot käyttävät valtaansa saadakseen maailman toimimaan paremmin. Kummatkin kokevat olevansa moraalisesti oikeassa, mikä on asetelmana erinomainen tutkimuskohde: mihin suuntaan karavaani liikkuu ja miten sitä haukutaan? Tieteessä onkin usein mielekkäämpää analysoida erilaisia moraalisia kantoja kuin valikoida niistä yksi ylitse muiden.