Artikkelikuva

Haitilaisen kehitysjärjestön johtaja: “Ihmisillä on sitkeä käsitys, että avunsaajamaat eivät kykene huolehtimaan omista asioistaan”

Kehittyvien maiden paikalliset järjestöt saavat edelleen vain murto-osan kansainvälisestä kehitysrahoituksesta. Nyt osa niistä vaatii muutosta kansainvälisten järjestöjen ja YK:n hallitsemaan järjestelmään.

Tammikuussa 2010 Marie-Rose Romain Murphy seurasi kansainvälisten kehitysyhteistyötoimijoiden reaktioita tuhoisaan maanjäristykseen kotimaassaan Haitilla.

“Rahaa virtasi maahan valtavasti”, hän muistelee. 

Romain Murphyllä oli lähes kahden vuosikymmenen kokemus yhteisötason kehitysyhteistyöstä ja halu osallistua maansa jälleenrakennukseen. Kävi kuitenkin ilmi, että maahan tuleva kehitysrahoitus oli varattu ensi sijassa kansainvälisille järjestöille, ei haitilaisille toimijoille. Vuosien 2010–2012 aikana alle prosentti rahoituksesta meni suoraan haitilaisille kansalaisjärjestöille ja yrityksille. Käytännössä tämä tarkoitti, että haitilaiset jätettiin maanjäristystä seuranneen humanitaarisen ja kehitysyhteistyöprosessin ulkopuolelle. 

Romain Murphy yritti löytää tukea ja yhteistyökumppaneita uudelle Economic Stimulus Projects for Work and Action (ESPWA) -järjestölleen tapaamalla haitilaisia ja ulkomaalaisia kehitysyhteistyön ammattilaisia. Useimpia ei kuitenkaan kiinnostanut paikallisen järjestön tukeminen. Haitin kehitysyhteistyökenttä oli suurten, kansainvälisten järjestöjen hallinnassa.

Myös Suomi ohjaa kehitysyhteistyön määrärahoja huomattavasti enemmän muille toimijoille kuin kehittyvien maiden kansalaisjärjestöille.

Haitin tapaus on vain yksi esimerkki kansainvälisestä kehitysrahoituksen järjestelmästä, jossa paikalliset järjestöt avunsaajamaissa saavat edelleen vain murto-osan suorasta rahoituksesta. Rahavirtojen tarkka arviointi on haastavaa, mutta Development Initiatives -järjestön arvion mukaan vuonna 2016 paikalliset kansalaisjärjestöt saivat suoraan noin 0,4 prosenttia valtioiden, EU:n ja yksityisen sektorin antamasta humanitaarisesta rahoituksesta. Tämä oli 1,7 prosenttia kaikkien kansalaisjärjestöjen saamasta rahoituksesta. Kehitysyhteistyön kokonaisrahoituksessa paikallisten järjestöjen suoraan saaman osuuden on arvioitu olevan vain hieman korkeampi kuin humanitaarisessa rahoituksessa.

Myös Suomi ohjaa kehitysyhteistyön määrärahoja huomattavasti enemmän muille toimijoille kuin kehittyvien maiden kansalaisjärjestöille, vaikka näiden maiden kansalaisyhteiskuntien vahvistaminen on virallinen kehityspoliittinen tavoite. Kehitysjärjestöjen kattojärjestön Kepan asiantuntijan Pauliina Savolan mukaan suorin rahoitusreitti paikallisille järjestöille kulkee suomalaisten säätiöiden (Abilis, KIOS ja Siemenpuu) ja Suomen ulkomaanedustustojen paikallisen yhteistyön määrärahan (PYM) kautta. 

Vuonna 2016 säätiöiden ja edustustojen antama rahoitus paikallisille järjestöille edusti noin prosenttia Suomen kehitysyhteistyön maksatuksista. Sen jälkeen PYM-rahoitusta on leikattu entisestään, ja Kehityspoliittisen toimikunnan mukaan tänä vuonna Afrikan, Lähi-idän, Amerikan ja Aasian alueosastoilla ei myönnetä lainkaan uutta PYM-määrärahaa. Savola huomauttaa, että Suomi on leikannut huomattavasti myös suomalaisille kansalaisjärjestöille korvamerkittyä hanke- ja ohjelmatukirahoitusta, joiden kautta tuetaan kehittyvien maiden kansalaisyhteiskuntaa ja -järjestöjä.

“Teemme raskaat työt, mutta saamme silti vain minimaalisen osan rahoituksesta.”

Nyt monet kehittyvien maiden järjestöt vaativat tilanteeseen muutosta. Yksi nykyisen rahoitusjärjestelmän äänekkäimmistä kriitikoista on ollut Degan Ali, kenialaisen Adeso-järjestön toiminnanjohtaja. Ali on kritisoinut kansainvälisten järjestöjen ja YK:n hallitsevaa asemaa kehitysyhteistyössä ja vaatinut, että rahoitusta kanavoitaisiin enemmän paikallisille järjestöille kehittyvissä maissa.

“Ilman rahaa ja resursseja meillä etelässä ei ole ääntä. Olemme näkymättömiä: emme pääse kokouksiin emmekä saa ansaitsemaamme kunnioitusta ja uskottavuutta”, Ali sanoo.

Ali oli mukana perustamassa kehittyvien maiden kansalaisjärjestöjen NEAR-verkostoa, joka on muun muassa vaatinut, että rahoittajat antaisivat suuremman osan kehitysrahoituksesta suoraan paikallisille järjestöille. Nykyisin suuri osa kehittyvien maiden järjestöjen rahoituksesta kulkee kansainvälisten järjestöjen ja YK:n kautta. Tällöin iso osa rahasta jää välikäsinä toimiville organisaatioille.

“Teemme raskaat työt, olemme rintamasotilaita, mutta saamme silti vain minimaalisen osan rahoituksesta”, Ali toteaa.

Suora rahoitus on tärkeää, koska se antaa paikallisille järjestöille enemmän valtaa suunnitella toimintaansa omaehtoisesti. Kansainväliset kehitysyhteistyötoimijat puhuvat paljon paikallisten kumppanien merkityksestä, mutta niin kutsutuissa kumppanuuksissakin todellinen valta pysyy usein kansainvälisillä toimijoilla.

“Koska rahasta pidetään kiinni, valtaa ei edelleenkään siirretä paikallisille toimijoille ja yhteisöille. Valta perustuu siihen, että meillä on resursseja ja kyky päättää niiden käytöstä vaikuttavimmalla tavalla niille ihmisille, jotka me tunnemme parhaiten”, Ali sanoo. 

Ali ja Romain Murphy maalaavat hätkähdyttävää kuvaa järjestelmästä, jossa suuret, kansainväliset toimijat hallitsevat ja paikalliset järjestöt jätetään niiden omaa maata koskevan kehitysyhteistyön ja humanitaarisen avun suunnittelun ulkopuolelle. Kuinka tällainen asetelma voi jatkua?

“YK:ssa ja kansainvälisissä järjestöissä on aivan yhtä paljon korruptiota kuin paikallisissa järjestöissä.”

Kehitysavun rahoittajat vetoavat usein paikallisten järjestöjen kapasiteetin puutteeseen perustellessaan suoran rahoituksen kanavointia kansainvälisille järjestöille ja YK:lle. 

“Meille sanotaan jatkuvasti, ettei meillä ole kapasiteettia. Mutta kuinka kapasiteettia voi kehittää ilman, että pääsee tekemään hankkeita?” Ali ihmettelee.

Kansainväliset järjestöt ja YK tarjoavat paikallisjärjestöille koulutusta, jotta ne voisivat kehittyä. Koulutuksen merkitys on kuitenkin vähäinen, jos järjestöillä ei ole varaa ottaa oppeja käyttöön.

“Kun meitä koulutetaan, emme saa resursseja palkataksemme ihmisiä, jotka voivat tuoda opit osaksi instituutioitamme ja parantaa järjestelmiämme. Mikä järki koulutuksessa on, jos siihen ei sisälly resursseja noiden ihmisten palkkaamiseen? Tämän vuoksi rahoitus ja resurssit ovat elintärkeitä etelän järjestöjen kehittymisen kannalta”, Ali sanoo.

Rahoittajat ovat puolustaneet kansainvälisten järjestöjen ja YK:n käyttöä välikäsinä myös sillä, että silloin rahoituksen käyttöä voi valvoa tarkemmin ja korruption riski pienenee. Alin mielestä tämä on tekopyhää.

“YK:ssa ja kansainvälisissä järjestöissä on aivan yhtä paljon korruptiota kuin paikallisissa järjestöissä”, hän sanoo.

Korruptiotapauksiin on kuitenkin suhtauduttu hyvin eri tavalla riippuen siitä, tapahtuvatko ne kansainvälisissä vai paikallisissa järjestöissä.

“Hyvin harvat kansainväliset järjestöt ovat joutuneet mustalle listalle tai lopettamaan toimintansa korruption vuoksi. Kun paikallista järjestöä epäillään korruptiosta, sekä järjestö että sitä ympäröivät paikalliset järjestöt laitetaan automaattisesti mustalle listalle.”

“Ihmiset pelkäävät etuoikeuksiensa menettämistä.”

Sosiaaliantropologian professori Emma Crewe lontoolaisesta SOAS-yliopistosta on havainnut samanlaisen kaksinaismoralismin. Hän kertoo tapauksesta, jossa kansainvälinen järjestö oli merkinnyt etiopialaisen järjestön kumppanikseen rahoitushakemukseen kysymättä lupaa tai keskustelematta asiasta etiopialaisjärjestön kanssa. Kun järjestö jäi kiinni toimistaan, sitä ei rangaistu juuri mitenkään.

“Jos paikallinen afrikkalainen järjestö olisi tehnyt niin, heitä olisi syytetty korruptiosta. Sitä olisi pidetty miltei rikollisena”, Crewe sanoo.

Korruptioepäilyt ja paikallisten järjestöjen vähäinen rahoitus kertovat suurempaa tarinaa kehittyvien maiden ihmisten ja järjestöjen asemasta kehitysyhteistyössä. Rasistiset ennakkoluulot ovat yhä voimissaan alalla, vakuuttavat Ali ja Romain Murphy. 

“Ihmisillä on ääneen lausumaton mutta sitkeä käsitys, että avunsaajamaat ja niiden ihmiset eivät kykene huolehtimaan omista asioistaan”, Romain Murphy sanoo.

“En edes muista kuinka monta kertaa ihmiset ovat yrittäneet nöyryyttää minua ja kyseenalaistaa moraalini, meidän lukumme ja datamme, koska oletus on: ‘Olet somali, et voi olla objektiivinen, sinulla on aina jokin taka-ajatus’”, Ali sanoo. 

Rasismista puhutaan alalla edelleen hyvin vähän. Monet Alin kohtaamat ihmiset asettuvat puolustuskannalle, kun hän ottaa asian puheeksi. 
Ali näkee näiden reaktioiden taustalla pelkoa. Hän muistuttaa, että kyseessä on poliittinen järjestelmä, jossa ihmiset, järjestöt ja valtiot vartioivat intressejään.

“Ihmiset pelkäävät etuoikeuksiensa menettämistä. He pelkäävät sellaista maailmaa, jossa he menettävät vaikutusvaltansa, resurssinsa ja työnsä.”

Ali ei kuitenkaan aio luovuttaa. Hän uskoo, että asiat voivat muuttua. 

“Ajattelen niitä ihmisiä, joita ei kuulla, nähdä tai lasketa. Tunnen, että vastuuni on edustaa heitä ja työskennellä muutoksen puolesta.”

Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!