Intian valtameri hohtaa turkoosina, maidonvalkea hiekka kuorruttaa varpaat kuin tomusokeri. Sansibarin rannat ovat maineensa veroiset.

Laskuveden aikaan tuhannet turistit valuvat bungaloweistaan Sansibarin pääsaaren Ungujan itä- ja pohjoisrannikon kauneimmille rannoille.

Jokin Kiwekwan rannalla kuitenkin pistää silmään: turistien ja sansibarilaisten lomassa hiekkaa pitkin vaeltaa kymmeniä nuoria maasai-miehiä punamustissa shuka-asuissaan.

Mikä ihme on saanut savannien miehet matkustamaan satojen kilometrien päähän, vieraaseen ympäristöön?  

”Haluan mennä naimisiin”, Peter, 25, tokaisee.

Peter myy kojustaan maasaiden perinteiden mukaan valmistettuja muovihelmikoruja ja puuesineitä. Hän kertoo valmistavansa niitä kotonaan Arushassa, Tansanian pohjoisosassa, Kenian rajan pinnassa. Miehen ranteessa hohtaa omatekemä koru, johon on kirjailtu hänen maasai-nimensä: Kipalungihu.

”Naimisiin päästäkseni minun täytyy kerätä rahat lehmien ostoon, joita tarvitsen tytön perheelle maksettavaa morsiusmaksua varten”, Peter selittää.

”Minulla on kasassa vasta kolme lehmää. Tarvitsen vielä kaksikymmentäkaksi.”

”Naimisiin päästäkseni minun täytyy kerätä rahat lehmien ostoon.”

Maasait ovat Etelä-Kenian ja Pohjois-Tansanian alueella asuva paimentolaiskansa, joka elättää itsensä pääosin karjan kasvatuksella. Heidän asuin- ja laidunalueensa sijaitsevat kaukana Intian valtamerestä, Afrikan sisämaassa suurten järvien läheisyydessä.

Sieltä on Sansibarille noin 420 kilometrin eli kahden lennon tai vuorokauden mittaisen auto- ja lauttareissun verran matkaa. Siksi paimentolaisten käyskentely Sansibarilla hätkähdyttää.

Maasaiden perinteen mukaisesti mies maksaa avioliiton solmimisen yhteydessä 25 lehmää tulevan vaimonsa perheelle. Ilman sitä avioliittoa ei synny. Yhden keskikokoisen lehmän hinta liikkuu 160 euron paikkeilla. Avioliittoon tarvittava lauma on siis noin neljän tuhannen euron arvoinen.

Se on iso summa säästettäväksi korujen myyjälle. Peter ennustaa projektiin kuluvan vielä kymmenisen vuotta.

”Luultavasti olen noin 36-vuotias, kun minulla on tarpeeksi karjaa päästäkseni naimisiin.”

Morsian tulee olemaan maasai-nainen, todennäköisesti paljon nuorempi kuin Peter, ja kylänvanhimpien valitsema tai vähintään hyväksymä.

”Myymme koruja ja puuesineitä myös mantereen puolella Tansaniassa. Siellä asiakkaamme ovat safarikävijöitä”, lettipäinen Samuel, 27, kertoo.

Maasait ovat turistien parhaiten tuntemia afrikkalaisheimoja, sillä suosituimpien turistikohteiden, Serengetin ja Kilimanjaro-vuoren luonnonpuistojen lähellä asuvat maasait järjestävät Tansaniassa ja Keniassa turisteille maksua vastaan vierailuja kyliinsä tutustumaan perinteiseen elintapaansa.

”Mutta turistit ajavat yleensä nopeasti autoillaan myyntikojujemme ohi, pysähtyvät vain hetkeksi. Täällä rannalla voin vaikuttaa myyntitiliini omalla aktiivisuudellani: mennä itse juttelemaan ihmisille rannalla ja hakea asiakkaita tutustumaan puotiini.”

Maasait ovat huomanneet yhä enemmän turisteja vetävän Sansibarin hyväksi markkinapaikaksi koruilleen ja käsitöilleen. Pelkästään tälle Kiwengwan rannalle on saapunut Arushasta kymmeniä maasai-nuoria. Myös Samuel on tullut Sansibarille morsiusmaksupottia kerryttämään.

”Tienaan 50 dollaria kuukaudessa. Sansibarin viranomaisille maksettavaan myyntiluvasta maksan 15 dollaria ja kauppapaikan vuokrasta 10 dollaria kuussa. 10 dollaria lähtee perheelle Arushaan ja hieman rahaa kuluu myös ruokaan ja elämiseen.”

Uuden markkina-alueen haltuunotossa on myös haasteita. Länsimaisille turisteille sansibarilainen keittiö kalacurryineen ja hedelmineen on luksusta, mutta maasaille ruoka on yksi suurimmista haasteista.

”En pidä sansibarilaisesta ruuasta”, Peter valittaa. ”Meillä kotona syödään lehmän verta, lihaa ja maitoa. Täällä Sansibarilla niitä ei saa. En pidä kalasta. Joskus juon kokista ja syön vähän kakkua, mutta eihän sellainen ruoka pidä kehoa vahvana. Aion olla täällä vielä kuukauden, sitten palaan kotiin.”

”Ennen miehen piti tappaa ­leijona, jotta saattoi todistaa olevansa hyvä soturi ja päästä naimisiin.”

Maasaiden perinteet ovat muutoksessa.

”Ennen miehen piti tappaa leijona, jotta saattoi todistaa olevansa hyvä soturi ja päästä naimisiin”, Samuel kertoo. ”Silloin morsiusmaksuksi riitti viisi lehmää. Nyt sitä traditiota ei enää ole – lehmiä pitää olla 25.”

Tämä ajaa nuoret miehet vuosien säästöprojektiin ja naimisiinmeno siirtyy myöhemmäksi. Perinne on miehille raskas ja se esineellistää naisia.

”Kun minusta tulee heimoni päällikkö, aion muuttaa tämän perinteen. Se ei ole hyväksi”, Peter sanoo. 

Myös naisiin kohdistuu maasai-kulttuurissa vaatimuksia avioliiton solmimiseksi. Maasaiden parissa on yhä yleistä tyttöjen ympärileikkaaminen, mikä tarkoittaa klitoriksen ja joskus myös häpyhuulien poistamista kotikonstein veitsellä tai partaterällä.

Tyttöjen ympärileikkaaminen symboloi siirtymistä tytöstä naiseksi ja valmiutta avioliittoon. Tämä tarkoittaa sitä, että jopa 10-13-vuotiaista tytöistä tulee morsiamia karjansa säästäneille 36-vuotiaille miehille.

Monet järjestöt tekevät Tansaniassa työtä näiden haitallisten perinteiden kitkemiseksi. Esimerkiksi Suomen Lähetysseura on toiminut vuosia maasaiden parissa ja panostanut etenkin lapsiavioliittojen lopettamiseen ja tyttöjen silpomisen vastaiseen työhön. Joistakin maasai-yhteisöistä käytäntö on saatu lopetettua lähes kokonaan.

Myös Peter ja Samuel toivovat tyttöjen ympärileikkauksesta luopumista.

”Ympärileikkaaminen on julmaa, eikä siitä ole hyötyä miehellekään”, Samuel sanoo. ”Jos otat ympärileikatun vaimon, avioelämästä on ilo kaukana. Kivun takia nainen ei nauti seksistä.”

Samuel yritti estää vanhempiaan ympärileikkaamasta pikkusiskoaan.

”Mutta sitten he tekivätkin sen, kun olin täällä Sansibarilla. En pystynyt estämään sitä”, Samuel harmittelee.