Kestävän kehityksen periaatteet ovat nousseet globaalin kehitysyhteistyön keskeiseksi ohjenuoraksi. Tämä varmistui viimeistään YK:n Agenda 2030:n käyttöönoton myötä vuonna 2015. Agenda 2030 sisältää 17 globaalia kehitystavoitetta, joiden on tarkoitus yhdistää ympäristöllisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävä kehitys. Ne ulottuvat köyhyyden ja nälän poistamisesta kestäviin kaupunkeihin, ilmastonmuutoksen hillintään ja merenalaiseen elämään.

Monipuolisuudestaan ja kunnianhimoisista tavoitteistaan huolimatta Agenda 2030 on kohdannut kritiikkiä hampaattomuudestaan suurten, rakenteellisten haasteiden edessä. Tutkija Jason Hickel London School of Economics -yliopistosta on huomauttanut, että YK:n tavoitteet eivät esimerkiksi puutu kansainvälisen kaupan ja rahoitusmarkkinoiden säätelyyn, jolla on valtava merkitys eriarvoisuuden ja köyhyyden uusintamisessa.

Myös kehitysmaatutkimuksen emeritusprofessori Juhani Koponen Helsingin yliopistosta on skeptinen Agendan mahdollisuuksista vaikuttaa ratkaisevasti kehitykseen.

”Minulla on Agenda 2030:n suhteen rankkoja epäilyksiä. Pystyykö se tuottamaan rakenteellista muutosta vai onko se enemmän vain ongelmien paikkailua? Siinä yritetään toimia monessa suhteessa fiksummin ilman, että kuitenkaan mietitään meidän yhteiskuntamme perusteita, käyttäytymismalleja ja rakenteita.”

Kehityksen politiikkaa tarkasteleva tutkija Eija Ranta Helsingin yliopistosta kiittelee YK:n tavoitteita siitä, että ne vaativat muutostoimenpiteitä myös globaalin Pohjoisen valtioilta. Hän kuitenkin epäilee Agenda 2030:n kykyä tuottaa rakenteellisia muutoksia, joilla voitaisiin vähentää globaalia eriarvoisuutta.

Eriarvoisuus on Rannan mielestä jäänyt keskustelussa taka-alalle.

”Mitä meidän globaalissa talousjärjestelmässämme on tapahtunut viime vuosikymmenten aikana, kun se keskittää rikkaudet todella harvoihin käsiin? Tämä on se iso rakenteellinen kysymys, johon pitäisi puuttua.”

Kestävyyden käsite on laimentunut

Kestävän kehityksen käsitteellä on pitkä historia. 1987 julkaistu YK:n Ympäristön ja kehityksen maailmankomission raportti Our Common Future (pdf) eli niin sanottu Brundtlandin raportti toi kestävyyden käsitteen kansainväliseen kehitysyhteistyöhön. Siinä kestävä kehitys nähtiin sellaisena kehityksenä, joka tyydyttää nykyhetken tarpeet vahingoittamatta tulevien sukupolvien kykyä tyydyttää omat tarpeensa.

Brundtlandin raportti oli kuitenkin hyvin erilainen dokumentti kuin Agenda 2030. Kehitysmaatutkimuksen apulaisprofessori Markus Kröger Helsingin yliopistosta muistuttaa Brundtlandin raportin olleen varsin radikaali vaatimuksissaan. Siinä nähtiin, että kestävä kehitys tarkoittaa globaalien valtasuhteiden muutosta. 

Käsitteen radikaalius kuitenkin laimeni ajan myötä.

”Kun kestävää kehitystä alettiin käyttää 1990-luvulla merkitsemään mitä vain, käsite vesittyi”, Kröger sanoo.

Nykyisin kestävyyden käsite on alkanut hämärtyä erityisesti yritysten innostuttua käyttämään sitä ahkerasti.

”Meillä on sellaisia täysin käsittämättömiä konsepteja kuten kestävä kaivosteollisuus. Eihän kaivosteollisuus voi olla kestävää: se on lähtökohtaisesti kestämätöntä, koska se on ehtyvä luonnonvara”, Kröger ihmettelee.

”Meillä on sellaisia täysin käsittämättömiä konsepteja kuten kestävä kaivosteollisuus.”

Kröger on perehtynyt tutkimuksessaan erityisesti luonnonvarojen politiikkaan ja metsätalouteen. Hän näkee kestävyyden käsitettä heiteltävän Suomen metsäpolitiikassa täysin väärin perustein, mikä näkyy esimerkiksi biotalouden edistämisessä Suomessa ja ulkomailla.

”Nykyhallitus on yrittänyt ajaa biotaloutta kestävän kehityksen varjolla. Sitä pidetään kestävänä vain, koska siinä on kyse puusta. Hallitus on ristiriidassa kaikkien EU-maiden kanssa väittänyt, että metsien hakkaaminen olisi ilmastoteko. Tutkimusten valossa tämä ei todellakaan pidä paikkaansa”, hän valottaa.

Sama koskee myös Krögerin tutkimia puuplantaaseja, joihin valtion kehitysyhteistyörahasto Finnfund on suunnannut suuren osan sijoituksistaan.

”Näissä sijoituksissa on suoraan täysin suomalaiset intressit. Suomalaiset firmat ja metsäalan konsultit, jotka pyörittävät globaalia metsäbisnestä, ovat siellä hyötyjinä pikemminkin kuin paikalliset. Jotenkin näitä markkinoidaan itsestään kestävinä ratkaisuina.”

Yritykset hakevat kestävyyttä osakkeiden hinnalle

Kröger pitää erityisen ongelmallisena yritysten tapaa käsitellä konflikteja eri ihmisryhmien välillä, kun puhutaan kestävästä kehityksestä. Yritykset näkevät konfliktit ongelmina, jotka on ratkaistava keinolla millä hyvänsä, esimerkiksi protestoiville kansalaisille maksettavilla kompensaatioilla.

”Nämä keinot eivät millään ratkaise sitä kestävyysongelmaa, johon ne konfliktit liittyvät. Eiväthän ihmiset tyhjää protestoi.”

Tällainen yritysten käyttäytyminen on Krögerin silmissä loogista, kun yritykset tavoittelevat ensisijaisesti nimenomaan kestävää liiketoimintaa, eivät kestävää kehitystä.

”Yritykset haluavat kestävyyttä osakkeen hinnalle. Se on oikeasti niiden suurin kestävyystavoite.”

Osakkeiden kestävälle hinnalle taas on tärkeää, miten finanssianalyytikot ja sijoittajat näkevät liiketoiminnan riskit. Protestit ja konfliktit lisäävät riskin tunnetta analyytikoiden keskuudessa, minkä johdosta osakkeen arvo heikkenee.

Yritysten ymmärrys kestävyydestä on tutkijan mukaan selvästi nähtävissä niiden mediassa esitetyistä kommenteista. Tekstien kirjoitustyylistä huomaa heti, että niitä ei ole tarkoitettu ensisijaisesti tavallisille kansalaisille.

”Kun yritykset puhuvat mediassa kestävyydestä ja konflikteista, nämä diskurssit on kirjoitettu nimenomaan kansainvälisille sijoittajille ja finanssianalyytikoille, jotta heidän käsityksensä firman riskistä pienenisi”, Kröger painottaa.

Kenellä on valta määritellä kestävä kehitys?

Kröger ei sinänsä tuomitse ideaa kestävästä kehityksestä vaan valtavirran laimentuneen, teknisiin ratkaisuihin perustuvan version. Hän itse pitää parempana STEPS Centren Pathways to Sustainability Transformations -lähestymistapaa. Se perustuu Brundtlandin raportin ajatukselle siitä, että kestävään kehitykseen sisältyy valtasuhteiden muuttaminen.

Myös Ranta pitää valtaa ja sen uudelleenjakoa keskeisenä osana kehitysyhteistyötä. Kehitysyhteistyön pitäisi kyseenalaistaa yksilöiden välisiä valtasuhteita liittyen esimerkiksi etnisyyteen, sukupuoleen ja seksuaalisuuteen sekä toisaalta valtion ja globaalin tason valtasuhteita.

Hänen mielestään valtavirran kehitysyhteistyössä aiheeseen ei kiinnitetä tarpeeksi huomiota.

”Järjestöissä ei puhuta edes siitä, että kehitys tarkoittaa yhteiskunnallista muutosta, joka ravistelee rakenteita ja valtasuhteita.”

”Tästä puhutaan yllättävän vähän järjestöjenkin taholta. Ei puhuta edes siitä, että kehitys tarkoittaa yhteiskunnallista muutosta, joka ravistelee rakenteita ja valtasuhteita.”

Kestävän kehityksen määrittelyssä valta näkyy esimerkiksi siinä, kenen ääni kansainvälisellä areenalla kuuluu. Ranta sanoo, että kansalaisyhteiskunnasta ääneen ovat päässeet lähinnä kansalaisjärjestöt, eivät riippumattomat yhteiskunnalliset liikkeet.

Alkuperäiskansojen liikkeissä käsitellään paljon kestävyyden teemaa, mutta niillä ei ole juurikaan valtaa vaikuttaa globaaliin kehityskeskusteluun.

”Moni alkuperäiskansaliike pohjautuu harmonisiin luontosuhteisiin ja siihen, että maailmaa ei tarkastella lineaarisen kasvun näkökulmasta vaan syklinä, jossa ihminen, luonto, sosiaaliset suhteet ja taloudellinen vaihto ovat osa samaa kokonaisuutta. Mutta nämä liikkeet ovat itse kussakin maassa aika marginaalisessa asemassa”, Ranta kertoo.