Eräänä syksyisenä iltana olimme palaamassa retkeltä entisellä kotiseudullani Iranissa. Tartuin kameraani ja kuvia varten tahdoin sitoa äitini harmaantuneita hiuksia syksyn kullanväriseen sävyyn. Olin niin keskittynyt kuvauksiin, etten välittänyt syyssään purevasta kylmyydestä. Yhtäkkiä kuulin veljeni äänen:

”Lopeta nyt! Et kai meinaa ottaa äidiltä henkeä vain muutaman kuvan takia. Hänhän on sairas!”

Kun tarkemmin katselin, huomasin kyllä äidin palelevan, mutta hän ei kuitenkaan halunnut keskeyttää kuvaamistani.

”Antakaa Rasoulin ottaa kuvia niin paljon kuin sielu sietää, viedä ne mukanaan Suomeen ja näyttää ne vähäpukeisille suomalaisille!” äitini sanoi.

Kymmenen lapsen kasvattamisen jälkeen äidilläni, Halima Khanomilla, on nyt kuusi miniää, kolme vävyä ja yhdeksän lastenlasta. Muut ihmiset kutsuvat äitiäni ”Mullahin rouvaksi”. Isäni ei ole moskeijan mullahi, mutta koska hän on tehnyt uskonnollisia opintoja, häntä kutsutaan silti mullahiksi.

Äitini on vanhentunut. Hän on kuitenkin yhä ahkera ja reipas. Hän korostaa, ettei pelkää sairastumista tai sairaalaan joutumista vaan ainoastaan sitä, että meille, hänen lapsilleen, sattuu jotain pahaa.

Viime tapaamisemme yhteydessä äiti kertoi olevansa erityisen huolissaan minusta. Häntä harmitti, että jätin työni ja hylkäsin kotimaani ihmissuhteen vuoksi, joka lopulta ajautui karille.

”Mitä sinä oikein puuhat siellä ulkomailla? Miksi et tule takaisin kotiin?”, äitini ihmettelee.

Äitini on ahkera seuramaan televisiota ja on varsin hyvin perillä maailman menoista. Hän on sitä mieltä, että suomalaiset eivät välitä minusta niin hyvin kuin hän.

”Vaikka kuolisit ja ruumiisi mädäntyisi, kukaan ei tule siellä välittämään sinusta. Kukaan sikäläisistä ei rukoille meikäläisten tapaan eikä piittaa tuonpuoleisesta elämästä”, hän sanoo.

”Kai siihen on joku syy, miksi mullahit puhuvat heistä tv- ja radiokanavilla yötä myöten.”

Äiti vaikutti seuranneen myös uutisointia pohjoiseen tulevista pakolaisvirroista.

”Näin omin silmin, kuinka poliisit potkivat teitä ja päästävät koirat kimppuunne. Ja lopuksi heittävät teidät majoitettavaksi vanhoihin telttoihin. Montako kertaa, rakas poikani, olen pyytänyt sinua palaamaan kotiin?”

Äidin valituksella ei ole loppua.

”Aikoinaan olit hyvin kuuliainen, mutta siitä lähtien, kun olet asunut siellä vähäpukeisten ja humalaisten ihmisten parissa, olet samaistunut heihin, etkä enää piittaa vanhempiesi puheista!”

Iranissa ei ole tarjolla nopeaa nettiyhteyttä. Siksi joudun silloin tällöin soittamaan äidilleni puhelimella. Eilen soittaessani hänelle ja kuulumisia kysyessä hän kertoi hiljattain näkemästään unesta.

”Unessa olit palannut kotiin ja menimme isäsi kanssa Haji Osmanin perheen luokse kosimaan sinulle Marziyania, heidän tytärtään.”

Kerroin äidille hänen ajattelevan minua aivan liikaa ja siksi näkevän minusta unta. Sanoin myös, että sitä paitsi, rakas äiti, aika, jolloin lähditte kosimaan minulle puolisoa, on jo auttamattomasti ohi.

Kun äiti oli ehtinyt puhelimessa kertoa hintojen jatkuvasta noususta, ihmisten köyhyydestä ja viattomien ihmisten tappamisesta, hän puhui toisesta vakavasta asiasta.

”Qaderin poika, Kamalin veli ja muutama muukin nuori, jotka lähtivät Syyriaan pyhän sotaan vääräuskoista vastaan, ovat kaikki saaneet surmansa. Niin päättyi heidän unelmointinsa paratiisiin pääsystä.”

Kerron äidilleni, että hän on huonossa kunnossa ja että hänen olisi parempi olla huolissaan omasta terveydestään näiden hankalien asioiden sijaan. Lääkkeet Suomesta eivät kuitenkaan kelpaa.

Näytti siltä, että vain yksi lääke tepsisi äitiin:

”Kunpa sinä palaisit kotiin. Se on minun ainoa kipulääkkeeni. Sinun poissaolosi on sietämätöntä minulle. Sydämeeni sattuu.”

Äidin surulle ei meinannut tulla loppua: ”Rasu, rakas poikani, olen tehnyt tänään ruuaksi dolmaa, rakastamiasi viinilehtikääryleitä. Ne eivät enää maistu minulle, kun mietin sinua. Oi, miten ikävöin sinua, poikani. Tule takaisin. Tule, ennen kuin kuolema vie minut”.