Vuosi sitten tammikuussa istuin lentokoneessa ja tuijotin hermostuneena alhaalla näkyvää maisemaa. Asuisin ja opiskelisin seuraavat puoli vuotta Liettuassa, josta hädin tuskin tiesin mitään.
Kuinka voisin kutsua sellaista paikkaa kodiksi?
Kun saavuin Vilnasta Kaunasiin, tutorini Ernesta odotti minua juna-asemalla. Hän opasti minut hostellilleni ja huolehti, että minulla oli kaikki tarvittava. Seuraavana päivänä hän saattoi minut yliopistolle.
Lukuisten infotilaisuuksien päätteeksi yliopisto järjesti tervetuliaisjuhlat. Olin vasta ehtinyt istuutua alas, kun liettualainen tyttö sitoi ranteeseeni Liettuan lipun värejä koristavan käsinauhan ja veti minut lattialle opettelemaan kansantansseja.
Viikkoa myöhemmin sama tyttö kutsui minut jo kotiinsa illalliselle.
Pidin nauhaa kädessäni ensimmäisen kuukauden ajan. Jollain omituisella tavalla nauha lievitti epävarmuuttani. Se toi voimaa, kun kielimuuri tai byrokratia aiheuttivat ongelmia, ja piristi, kun vihainen kuljettaja karjui ymmärtämättömyyteni vuoksi neuvostoaikaisessa kolisevassa johtobussissa.
Kun katson vaatimatonta ja päistä rispaantunutta nauhaa, muistan liettualaisen vieraanvaraisuuden, kaikki avuliaat ihmiset, jotka osaltaan auttoivat minua sopeutumaan ja tuntemaan itseni tervetulleeksi.
Heidän ansiostaan tunsin olevani kotona. Siksi nauha kulkee mukanani edelleen.