Me ihmiset emme ole jääkalikoita. Olemme eläviä ja hengittäviä olentoja, jotka jaamme elämää toinen toistemme kanssa. Meillä on sydän ja koetamme tehdä maailmaa merkitykselliseksi ja toimia moraalisesti oikein.
Miksi kuitenkin aito empatia vaikuttaa olevan harvinaista, vaikka sitä niin kipeästi tarvittaisiin nykyajassa?
Järki ja taloudellinen ajattelu ovat ylikorostuneet ajassamme. Toisaalta kiire, tietokoneet ja etäisyydet vaikuttavat empatian puutteeseen – tunnemmehan empatiaa herkemmin läheisiämme kohtaan. Yksi syistä saattaa piillä siinä, että empatian ylle on laskeutunut hymisevä harso.
Luin filosofi Elisa Aaltolan ja empatiantutkija Sami Kedon tuoreen kirjan Empatia – myötäelämisen tiede. Sen mukaan empatiassa ei ole kyse mistään pehmomeiningistä, vaan jostain paljon käytännöllisemmästä.
Siinä missä tämä kirjoitus on pintaraapaisu aiheeseen, Aaltola ja Keto lähestyvät empatiaa syvällisesti eri näkövinkkeleistä. Empatia on läheisesti moraaliin linkittyvä taito, jota ihminen voi harjoittaa. Ajattelen, että se on elämänasenne.
Pohdin paljon kysymystä empatiasta, kun kirjoitin näytelmääni Nälänhätä. Näytelmän keskiössä on Nobel-palkitun Kevin Carterin vuonna 1993 Etelä-Sudanissa ottama valokuva, jossa on nälkiintynyt lapsi ja korppikotka. Pyysin erilaisia ihmisiä katsomaan kanssani valokuvaa, ja lopulta näytelmä rakentui näkökulmiksi tuohon kohua herättäneeseen valokuvaan.
Kärsimyksen välittyminen juuri valokuvien kautta on yksi keskeisistä tilanteista, joissa nykyihminen tulee kohdanneeksi empatian kykynsä – tai kyvyttömyytensä.
Sotaa, kuivuutta ja vainoa pakenevat ihmiset hakevat turvaa Euroopasta. Carter otti kuvansa 1990-luvulla, mutta siinä on paljon samaa kuin 2015 julkaistussa valokuvassa kuolleesta syyrialaispojasta, joka oli ajautunut Turkin rannikolle.
Valokuva on rajaus todellisuudesta. Kun kohtaamme toisen kärsimyksen – vaikkapa vain valokuvan kautta – emme selviä järjellä. Elisa Aaltola kirjoittaa Empatia-kirjassa, että ilman tunteita ja empatiaa järki on hukassa. Järki tarvitseekin perustakseen kyvyn hahmottaa todellisuutta myös tunteiden kautta. Hän lainaa filosofi Arthur Schopenhaueria, jonka mukaan järki mahdollistaa mitä raadollisimpia rikoksia muita kohtaan ja vain tunnetaso voi pelastaa näiltä. Aaltola korostaa, että tunteiden esilletuonti on reitti pois kasvottomuudesta, optimoinnista ja apatiasta.
Empaattinen ihminen ei oleta tietävänsä, miltä toisesta tuntuu.
Ajattelen, että empatia on jonkinlainen kokoelma lähestymisiä maailmaan ja toiseen elävään. Empatia on myötätuntoista suhtautumista toiseen ihmiseen ja kyvykkyyttä asettua hänen asemaansa. Empatiaan kuuluu myös se, että kykenee erottamaan itsensä toisesta: empaattinen ihminen ei oleta tietävänsä, miltä toisesta tuntuu tai kaappaa toisen tunteita omikseen.
Empatia ei siis ole sääliä, johon se herkästi sekoittuu. Sääli on tunteiden hukkakauraa – ja sellaisena petollista. Sääliminen ei tuota hyvää, sillä sääliä tunteva asettuu kohteensa yläpuolelle. Sääli on tuulahdus, se ei kestä.
Empatia on myös eri asia kuin sympatia, jolla silläkin on toki kaunis arvonsa. Sympatia tarkoittaa empatiaa osallistuvampaa suhdetta suhteessa toiseen. Toisaalta myös sympatiaa kokeva ihminen ikään kuin ottaa toisen tunteen omakseen, jolloin siitä voi olla vaikea päästä irti.
Vaikka empatia on tunteena tai ominaisuutena neutraalimpi ja kannustettavampi kuin nuo lähisukulaisensa, ei pidä ajatella, että empatia olisi yksistään pyhä upeus.
Vapaasti omia ajatuksia ja Empatia-kirjan antia assosioiden: empatiaa voi käyttää myös kansankiihottamiseen. Kun karismaattinen johtaja tai diktaattori kääntää kansanjoukkoja puolelleen, hän käyttää usein välineenään empatiaa. Toisen maailmansodan ajalta on niin ikään klassisia esimerkkejä siitä, miten natsijohtajat lähettivät juutalaisia kaasukammioihin. Heidän empatiankykynsä oli valikoivaa, sillä he olivat empaattisia lähinnä kaltaisiaan kohtaan ja sulkivat ”toiset” ulkopuolelle.
Myös meidän aikamme suuri haaste on, miten tuntea empatiaa ei-itseni-kaltaista ihmistä, eläintä tai vaikkapa maata tai ihmisjoukkoa kohtaan. Aaltola ja Keto päätyvät teoksessaan pohtimaan juuri sitä, miten lisätä empatian tunnetta suhteessa kaukaiseen tai vieraaseen. Horisontissa siintää jopa yhteiskunta, jonka arvopohja rakentuisi kilpailun sijaan empatialle!
Takaisin näytelmään: ajattelen, että empatian vastakohta on ihmisen kapeassa ja itseen sulkeutuvassa katseessa. Siksi halusin näytelmässä rakentaa uudelleen hetken, jolloin ihminen aamupalapöydässään avaa sanomalehden tai tabletin ja katsoo ikonista kärsimyskuvaa.
Näytelmässä Carterin valokuvaa katsovat esimerkiksi lintubiologi, meteorologi, Etelä-Sudanissa syntynyt pakolainen ja erilaiset tutkijat. Valokuva ja tilanteet sen ympärillä, kuten ympäristön kuivuus ja sota, piirtyvät esiin monitahoisesti. Se on valokuvan poliittisuuden ja yksityiskohtien manaamista esiin. Kamera tarkentaa teknisesti kohteensa, mutta elävä olento ei saa jäädä elottomaksi objektiksi, stereotypiaksi tai kärsimyksen ankeaksi symboliksi.
Tässä on minulle empatian ydin: yrityksessä nähdä ja ajatella laajemmin. Katseen tarkentamisessa siihen, mitä ei omin avuin näkisi. Emme kärsisi empatiavajeesta, jos vierellämme olisi aina ajattelua ja tunteita haastamassa esimerkiksi pieni lapsi, puu, toista kulttuuria edustava ihminen tai vanhus.
Kyse ei ole ydinfysiikasta vaan yksinkertaisesti tunteesta, taidosta ja harjoittelemisesta. Se on nykyajassa kultaa kalliimpaa. Tarkentamalla aistit toiseen olentoon voi ymmärtää enemmän sen olemisesta maailmassa ja todellisuudesta, jossa se elää.
Näin vieras saa olla vieras, mutta meidän välillämme on mahdollisuus inhimilliseen lämpöön.
Taustakirjallisuus: Elisa Aaltola ja Sami Keto: Empatia – myötäelämisen tiede, Into Kustannus 2017