Kyproslainen tuttavani valitti Facebookissa Nikosian jalkakäytäville pysäköidyistä autoista. Mies on isäksi tultuaan huomannut, kuinka vaikeaa kaupungissa on liikkua lastenrattaiden kanssa.
Anopin aivohalvaus avasi hänen silmänsä sille, että myös pyörätuolilla liikkuvat kohtaavat arjessaan samoja ongelmia.
Sekä kreikkalaiset että turkkilaiset olivat aiheen ympärille kehkeytyneessä somesanailussa yhtä mieltä siitä, että koko saarella on paha esteettömyysongelma. ”Tapanahan on todeta, että ei tällekään mitään voi, tällaista elämä Kyproksella on”, kommentoi eräs. ”Keskiaikaista!” totesi toinen. ”Koskakohan Kyproksesta tulee myös käytännössä EU-maa?” kysyi kolmas.
Pienen puolikyproslaisen erityislapsen äitinä olen samaa mieltä. Kyproksen viranomaiset eivät kai välitä siitä, kuinka paljon verotuloja maa voisi kerätä ainoastaan sakottamalla autonsa jalkakäytäville pysäköiviä autoilijoita ahkerammin.
Lukiessani kommentteja istanbulilaisessa katukahvilassa huomasin, että kadulla käyskenteli liikennepoliisi, joka näytti saaneen tarpeekseen juuri tuosta samasta asenteesta kuin kyproslaiset. Vartin aikana hän torui ja sakotti neljää autonsa väärin pysäköinyttä kuljettajaa ja asettui jopa seisomaan yhden auton eteen, jonka kuljettaja yritti paeta paikalta.
Mies oli pysäköinyt autonsa keskelle katua niin, että linja-auto joutui odottamaan miehen paluuta kaupasta autolleen. Poliisin tarmokkuus ja nollatoleranssi olivat suorastaan terapeuttinen näky ihmiselle, jonka perheessä liikutaan sekä lastenrattailla että pyörätuolilla.
Pohjimmiltaan välinpitämättömyydessä on kyse tiedon puutteesta ja itsekeskeisyydestä. Osa ihmisistä ei yksinkertaisesti käsitä sitä, että esimerkiksi luiskan eteen pysäköity auto tekee kadun ylittämisestä pyörätuolilla mahdotonta. Osa taas olettaa, ettei vammainen ihminen kuitenkaan kävisi ulkona ilman avustajaa – pyörätuolilla liikkuvia kun näkyy Turkin ja Kyproksen katukuvassa vähän. Syy tähän ei kuitenkaan ole avustajien puute, vaan ulkona kulkemisen hankaluus. Kyse on yksinkertaisesta ja perustavanlaatuisesta asiasta: ihmisten mahdollisuudesta liikkua oman kotinsa ulkopuolella terveydentilaansa katsomatta.
Esteettömyysasiat eivät ole Suomessakaan täydellisellä tolalla, mutta katujen esteettömyyden ylläpitäminen on sentään itsestäänselvyys. Osa kunnioittaa sääntöjä niin ahkerasti, että ylilyöntejäkin tapahtuu. Esimerkiksi Raisiossa eräs mies kuvasi hiljattain kännykällä tuttavaani tämän pysäköidessä invapaikalle. Hän ei huomannut, että tuttavani vaikeavammainen lapsi istui takapenkillä.
Monet suomalaiset päättäjät ovat kokeilleet itse, millaista pyörätuolilla liikkuminen on. Toisen saappaisiin astuminen vaatii rohkeutta. Juuri tätä puuttumista, aitoa välittämistä yhteiskunnan esteettömyydestä, eteläisessä Euroopassa asuvat haluaisivat nähdä arjessaan enemmän.